No joo arvatkaapa mitä?? Se ihmiskoe oli parin päivän pituinen, mä mokasin sen olosuhteiden pakosta eilen. Toisaalta mietin että voinko sen tehdä, vai onko se nyt sitten miten iso moka ja miten iso petturi mä sitten on. Mutta toisaalta tiesin, että asia oli sellainen että rakkaani kyllä ymmärtää.
Kävin nimittäin eilen sairaalassa katsomassa rakasta ystävääni joka on sairastanut pitkään. No itse asiassa on kyse 38 vuotiaasta eläkeläisestä, mikä jo itsessään kertoo karua kieltä siitä mikä tilanne on. Mitenkään ei pysty sanoin kuvailemaan sitä tunnetta, joka tulee kun seuraa läheltä rakkaan ihmisen kipuja, siis jatkuvia kipuja ilman että kukaan tuntuu pystyvän auttaa. Saatikka se voimattomuuden tunne, mikä itselle tulee kun ei oikeasti voi tehdä sitäkään vähää. Aika ja läsnäolo on ainoat mitä voi antaa toiselle tässä tilanteessa, ja sitäkään mä en oo tehny ollenkaan tarpeeksi. En alkuunkaan. Tämä tilanne on siis jatkunut jo pitkän aikaa, mutta nyt kun eilen kävin katsomassa ystävääni sairaalassa niin todellisuus iski mulle vasten kasvoja oikein kunnolla. Heitti märän rätin niskaan. Ystävä oli todella huonossa kunnossa ja näki jo kauas miten kipeä hän on. Mun olis tehny mieli pillahtaa itkuun kun nähtiin. Mä menin ihan lukkoon, en tiennyt yhtään mitä sanoa. Hetkinen siinä ehdittiin vierailla, mutta jutteleminen jäi olemattomaksi. Sitä saattoi vaan katsoa sivusta toisen tuskallista kulkemista, ja se avuttomuuden tunne mikä ittelle tuli, se oli ja on jotain jäätävää. Autossa mä istuin ihan jotenkin lamaantuneena. Itketti muttei pystynyt itkeä. Toisaalta suututti, mietti että kenelle mä tästä voisin kirota. Ahdisti, tilanteen jonkinlainen toivottomuus. Huoletti ja huolettaa edelleen rakkaan ystävän puolesta että mitä nyt. Miten hän vois saada paremman tulevaisuuden, mistä apu??
Mulle tuli siinä kohtaa mieleen ainoastaan että nyt mun on saatava avautua rakkaalleni tästä tilanteesta. En odottanut mitään vastausta mutta mulle riitti lohduksi se, että mä tiesin että Hän on olemassa ja että Häntä kiinnostaa mitä mulle kuuluu. Toisaalta tuli mieleen, että älä nyt häiritse tämmöisellä kun tiedät että sielä toisessa päässä on työtä kädet täynnä. 5 sekuntia mietin ja pakottava tarve laittoi mut näpyttelemään viestin. Olisin soittanut mutta puhelimessa oli virtaa niin vähän etten pystynyt, ja ehkä hyvä niin. Se puhelu olis menny itkuksi. Rakkaani ei maininnut kertaakaan mitään sopimuksen rikkoutumisesta, mutta alkoi jutustella niitä näitä ja uskokaa tai älkää. sai mun olon lähes samantien rauhoittumaan. Hänellä on sellainen taito kertakaikkiaan. Sen takia musta tuntuukin, että selviän mistä vaan kun Hän on mun rinnallani. Toivon mukaan voisin samanlaista luottamusta ja rauhaa tuottaa myös Hänelle. Musta tuntuu, että kohtalo toi meidän yhteen myös sen vuoksi että me tarvitaan toisiamme tukemaan elämässä ja arjessa eteenpäin. Että yhdessä me ollaan vahvat. Sellanen tunne mulle on tullut vahvasti.
Illalla sitten kun kotiin pääsin, niin soitin vielä rakkaalleni ja pyysin 5 minuutin höpöhöpöä ennen nukkumaan menoa. Hän lupasi kunhan ei mee kahteen tuntiin... No ei käynyt kumpaakaan, meni tunti :) Se vaan on niin, ettei kumpikaan malta lopettaa puhelua. Musta tuntuu, että molempia piristää joka kerta kun puhutaan puhelimessa mitä ei tapahdu todellakaan edes joka toinen päivä. En tiedä pitäiskö ottaa tavaksi puhua joku puolen tunnin puhelu joka päivä..siis ihan munakellon kanssa ;) sillä se vois ehkä olla sitten meseilystä pois. Tai njääh...ei sitäkään kumpikaan haluis lopettaa mutta kun pitää nukkumaankin mennä. Fakta on vaan se, että meillä on hauskaa yhdessä. Me nauretaan aina ja paljon. Se on ihanaa. Eilenkin sain välillä nauraa ihan itku silmässä rakkaani jutuille ja meillä on muutenkin jopa huumorintaju niin samanlaista että samat jutut naurattaa kyllä kumpaakin. Eilen kehiteltiin kulkupeli vanhuuden päivien varalle. On muuten pähee värkki, patenttisyistä en paljasta tässä enempää ;)
Mä oon sanonut rakkaalleni, ja toivon todella että hän muistaa ja tiedostaa sen joka päivä, että mulle riittää Hänen rakkautensa juuri tälläisenä kun se tänä päivänä on. On olemassa unelmia ja haaveita tulevaisuudelle, molemmilla samoja, mutta niiden toteutuminen tulee sitten sitä mukaa kun aika tuntuu hyvältä. Mihinkään ei ole kiire. Mitään ei tarvitse pakottaa. Ei ole asiaa joka pitäisi olla tänään tai toisaalta asiaa jota ei vielä voi olla. On vaan tämä hetki, joka riittää mulle tälläisenä ja mä toivon, että rakkaani muistaa ja ymmärtää sen. Ettei tarvitse ainakaan miettiä että tämä kaikki ei riitä mulle. Hän riittää. Mulla on kaikki kun mulla on meidän rakkaus. Nämä asiat on kuulkaa satutetuille ja aiemmin rikki menneille yllättävänkin kovan takana. Pelko yrittää olla läsnä vieläkin, jopa tälläisen rakkauden kohdattua. Mutta lopulta rakkaus voittaa, niin tälläkin kertaa.
Tänään oon ollut taas jo aamusta lapsenhoitohukissa ja hiuksetkin oon saanut uuteen kuosiin. Nyt vaan kotitöiden kimppuun, ai että mä rakastan niitä. Not!! Mutta tehtävä nekin on.
Aurinkoisin ajatuksin,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti