VALON JA VARJON TASAPAINO

Sielu on taas hellä kun mimosan hipiä. Miten näitä paskoja uutisia koko ajan vaan sikiää ja tulee joka tuutista. Mä vihaan syöpää. Vihaan!! Aivan liian monta kertaa pienen ajan sisällä mä oon saanut törmätä tähän mörköön ja se tulee ihan liian lähelle. Jo kolmas rakas ystävä on nyt sen kynsiin joutunut ja mä en tiedä miten mä olisin tai mitä tekisin.

Onneksi, kaikille universumin voimille kiitos, kaksi edellistä tarinaa on saaneet onnellisen lopun. Syöpä on saatu nujerrettua ja elämä voi niiltä osin jatkua taas ainakin tovin verran paremmissa merkeissä. Tämä uusin tapaus on nyt sitten aikamoisessa akuuttivaiheessa ja pelko siitä mitä tapahtuu seuraavaksi on käsinkosketeltava. Kaiken lisäksi minä oon asiassa aivan täysin sivullinen joten mikäs mulla nyt on tässä ollessa verrattuna henkilöön itseensä ja ihan lähipiiriin. Aivan kammottavaa ajatella edes mitä kaikkea sielä läpikäydään. Mä oon niin paljon positiivisia ajatuksia koittanut kerätä ja lähettää niitä voimaksi jaksaa taistella tällä hetkellä vielä sellaista mörköä vastaan jonka olinpaikasta ei tiedä. Pahinta, mitä itse vois kuvitella on se, että joutuis vakavasti sairastaa eikä tietäisi tarkalleen mistä on kyse. Mä en pysty oikein tarttumaan mihinkään, sillä ajattelen koko ajan mitä sinne sairaalaan kuuluu. Mitä siellä tapahtuu? Miten siellä jaksellaan? Löytyykö tepsivä hoitomuoto vihdoin?

Eilen tuli uutinen hiihtäjä Mona-Liisa Nousiaisen kuolemasta. Vasta 36 vuotias!! Tuntuu niin älyttömän turhalta tuollaiset kuolemat. Mistä ihmeestä tuo syövän räjähdysmäinen kasvu voi oikein johtua. Sitä oon tosi paljon miettinut. On itselläkin sellainen tunne, että sehän on vaan ajan kysymys kun se osuu omalle kohdalle. Oon miettinyt että sen täytyy jotenkin johtua tästä ruuasta mitä me syödään. Tai sitten ilmasta jota me hengitellään. Mikä muu asia yhdistäis näin suurta joukkoa ihmisiä. En ymmärrä mutta tulee jotenkin sellanen epätoivoinen ja vähän pelokaskin olo, että koska se iskee omalle kohdalle tai ihan lähipiiriin. Se antaa kyllä entistä enemmän myös sellasta fiilistä itelle, että tätä elämää on elettävä just nyt eikä sit ku. Tehdä niitä juttuja jotka tekee onnelliseksi ja pidettävä ihmisistä lähellään hyvä huoli.

Tämmöstä mun pääs pyörii vaikka tähän päivämäärään liittyy paljon ihanaa ja onnellistakin. Jos mentäis toviksi niiden pariin ja koitettais unohtaa nuo ikävyydet, joille ei kuitenkaan mitään voi. Mitäs tästä päivästä? No eipä juuri mitään muuta kun että tasan 3 vuotta sitten mä löysin tuon mun tähänastisen elämäni isoimman rakkauden tuolta somen ihmemaasta. Edelleenkin tuntuu tosi uskomattomalta että MINÄ oon löytänyt elämänkumppanin Tinderistä. Minä, joka oon aina ollut niin skeptinen moisten suhteen ja jonka pistäytyminen siellä oli nytkin aikamoisen lyhyt. En muista oonko mä täälä edes kertonut koko tarinaa. Noh, voisin nyt vaikka lyhyesti kertoa miten mun elämä muuttui 3 vuotta sitten.

Mä en ollut koskaan edes käynyt missän treffipalstoilla tai vastaavissa. Se homma ei tuntunut mun jutulta sitte yhtään. Olin sitä mieltä että se oikea tyyppi tulee vastaan jossain jos on tullakseen. Ei ollut tarvetta sinänsä lähteä ettimään. Enkä itse asiassa edes uskonut sellaiseen. No sitten kävi niin, että olin ystäväni luona viikonloppua viettämässä ja hän sitten alkoi yllyttää, että lataisin Tinderin ihan vaan niinku huvin vuoksi. Mä en tienny koko hommasta yhtään mitään että miten se toimii tai muuta ja aluksi sanoinkin että lataa kuule itte vaan. No, sitte kumminkin päätin jossain vaiheessa ihan silkasta uteliaisuudesta ladata sen. Se kun ladattiin facebook tunnuksilla niin sieltähän alkoi samantien suoltaa miesten kuvia ruutuun. Säikähdin aluksi niin että puhelin lensi kädestä. Sitten täytyikin alkaa googletella miten koko sovellus toimii ja mikä sielä on homman nimi. Siinä sitten alkushokissa tuli pyyhittyä ruutua epähuomiossa vääräänkin suuntaan. Eli kun oli tarkoitus laittaa rastia että ei kiitos niin tulikin laitettua sydän. Näin kävi myöskin Akin kohdalla. Se oli ihan puhdas vahinko sydän. Jälkeenpäin kuulin, että hänellä oli käynyt niin ettei Tinder ollut hyväksynyt ruksia joten oli sitten laittanut sydämen. Kun meistä sitten tuli match niin jostain syystä mä päätin sitten kirjottaa hälle ja kysellä että kuka siellä toisessa päässä mahtoi oikein olla. Ja loppu onkin sitten historiaa. Siitä alkoi samantien tosi tiivis kirjoittelu ja siinä me käytiin koko sen astiset elämät ihan pohjamutia myöten läpi. Oli todella helppoa jutella kaikenlaisista asioista, ikävistä ja vaikeistakin, ja tuntui että toinen ymmärsi. Aluksi mä kyllä oli kauan aikaa vaan ihan kaverimielellä. Ajattelin, että tässä on mukava kaveri mutta en halunnut ajatella että olisi mitään enempää. Itse asiassa samaan aikaan mä tapailin myös sitä toista Tinder matchia joka tuli samaan aikaan ja siitä mä yritin kovasti saada aikaan jotain enemmän kun ystävyyttä. Jälkikäteen ajatellen, se homma oli tuhoon tuomittu. Mun ja Akin välinen joku ihmeellinen side oli niin vahva alusta asti, että se jotenkin ehkä pelottikin. Oli helpompi käsitellä sitä isoa ja kasvavaa tunnetta kun sitä ajatteli ystäväpohjalta. Noin mä sen oon itelleni ajatellut. Jälkeenpäin. Eihän sitä silloin osannut jäsentää.

Aki olis halunnut tavata aikalailla äkkiä mutta mulle ei sen ehdottama ajankohta sopinut. Tapaaminen jännittikin. Sitten tuli mun 2 viikon Turkin loma ja Aki ehdotti kahvittelua siinä edellisenä iltana. Mulla ei missään nimessä olis ollut aikaa sillä pakkaaminen oli pahasti kesken mutta kiltteyttäni en viittinyt enää toista kertaa sanoa ei. Niinpä lähdin sitten ajelemaan ja päätin hoidella vipat hankinnat reissua varten samalla kertaa. Se olikin sitten menoa se tapaaminen. Juttua piisas kun yhdestä suusta ja istuttiin sielä kahvilla niin kauan että paikka meni jo kiinni. Mä olin ihan myyty sen jälkeen ja tiesin että tämä homma on pakko kattella loppuun asti. Harmi vaan että sinne reissuun piti lähteä sitten heti seuraavana aamuna. Siinä tuli sitten vipalla lomaviikolla aika lailla vietettyä aikaa puhelimessa. Siitä lähtien sitten onkin pidetty tiiviisti yhtä. Ja edelleen mulla on sellanen olo, että mulla on tosi hyvä olla tuon ihmisen kanssa. Yhdessä ollaan asuttu nyt jo reilu parisen vuotta, vaikka ei vieläkään virallisesti. Yksiössä elellään eikä siltikään toinen oon alkanut ahdistaa mikä on sinänsä aivan käsittämätöntä. On vaan niin luonnollista ja mukavaa ettei mikään ärsytä. Voidaan olla ihan hiljaa ja touhuta omiaan jos siltä tuntuu ja jos tarvii omaa aikaa niin sitten sitä voi ottaa. Lähden usein itte vaikka lenkille. Näin tässä nyt on menty siis tämä 3 vuotta.

Ei olla tehty mitään suunnitelmia tulevaisuudelle. Siis että mitä tulevaisuus tois tullessaan meille. Muuta kun että yhteinen koti olis kiva löytää. Sellanen missä olis vähän enemmän tilaa ja ehkä pieni piha. Rivarikämppä, mutta sellaisia ei oikein täällä oo tarjolla. Mutta kattellaan kaikkea päivä kerrallaan ja keskitytään siihen että nyt on kaikki hyvin. Eletään siis tässä ja nyt eikä sit ku.

Sellasta, melkosta valon ja varjon tasapainoa tänään.

rakkaudella,
Sartsa

MÖRKÖ NIMELTÄ KOULUKIUSAAMINEN

Sen verran mua on näköjään tuo liikuntakärpänen päässyt puraisemaan että nyt tympii ettei tänään pääse lenkille. Oon jo pari kertaa saanut itteni kiinni ajatuksesta, että josko sitä vaan ihan pienen lenkin aivan hiljaa hipsien tekisi. Ei! Kyllä nyt on pakko vaan malttaa, ettei tuu mitään isompaa takapakkia. Ei vanha oo mikään vauhtikone ja kroppaansa on kuunneltava. Ilta sujunee tänään siis pyykinpesun merkeissä. Täytyy pestä ens viikon työrupeamaakin ajatellen pyykkikopat tyhjäksi ja nyt ajattelin myös hankkitua eroon kaikesta turhasta vaatteesta jota tuolla pyörii turhan panttina. Vaatekeräykseen vaan kylmästi kaikki mitä ei oo taas aikoihin käyttänyt.

Ulos kun kattoo, niin värisävyt on vaihtuneet kovin paljon haaleampiin ja harmaampiin kun vielä pari päivää sitten. Ihan kun katsois jotain haalistunutta taulua. Syksy on tullut. Enkä mä välttämättä laita sitäkään pahakseni. Tykkään syksystäkin, kuten kaikista muistakin vuodenajoista. Sais vaan ehkä vielä yks lämpöjakso tulla tähän kesään, hiukan on ikäänkun vajaaksi jäänyt se puoli. Elokuu on viime vuosina ollut kyllä useinkin tosi kesäisen aurinkoinen ja lämmin kuukausi joten ans kattoo mitä meille nyt tarjotaan.

Koulujen alkua nyt toitotetaan joka puolella. Back to school tarjoukset ovat lehtien sivuilla ja telkkarissakin isossa osassa. Ajatus siis väistämättä kääntyy työasioihin, kun kerran töihin meno alkaa olla ajankohtaista ja ne asiat jota siellä odottaa ovat edessä. Mä niin kovasti toivoisin, että koulun alku vois olla kaikille sellasta kivaa uuden lukuvuoden odottamisen kutinaa. Iloa siitä, että näkee taas kaikki koulukaverit joita ei pitkän kesäloman aikana ole tavannut. Riemua siitä, että on taas vuotta ylemmällä luokalla ja voi tuntea olevansa niin paljon isompi kun edellisenä vuonna. Jännitystä ehkä uudesta luokasta, opettajasta tai vaikka koulustakin. Toivoisin niin hartaasti, että koulujen alku olisi kuitenkin kaikille sellainen positiivinen, toiveikas ja ilonen asia. Kunpa olisikin niin!!

Valitettavasti totuus on kuitenkin liian monelle ihan toinen. Liian monelle koulun alkuun liittyy negatiivisia, inhottavia ja pelottaviakin ajatuksia. Koulukiusaaminen on iso ongelma, johon toimivaa lääkettä ei mun mielestä oikein ole vielä keksitty. Kiusaamista on myös lähes yhtä monenlaista kun on itse kiusaamistapauksiakin. Läheskään aina ei onneksi ole kysymys fyysisestä kiusaamisesta, joka usein on paljon helpommin todennettavissa kun henkinen. Ainakin oman kokemuksen mukaan henkinen kiusaaminen on juurikin se, mitä tapahtuu ihan joka päivä ja monta kertaa. Kun vertaan omaan kouluaikaan niin meininki on todellakin ihan eri planeetalta. Ei puhettakaan että jollain välkällä voitais pelailla tai touhuta jotain yhdessä porukalla ilman, että joku tulee sanomaan että joku on haukkunut tai kiusannut muulla tavalla. Pahinta on se, että kiusaamisesta on tullut jollain tasolla ihan normi. Ja tällä mä tarkoitan lähinnä sitä lausahdusta jolle mä oon erittäin allerginen ja saan siitä vähintään sisäisen kohtauksen joka kerta. Lausahdus kuuluu " se oli läppää". Kyseisen lausahduksen turvin oppilaat ajattelevat voivansa tehdä tai sanoa toiselle mitä vaan ja että kaikki se mielen pahoittaminen noin vain kuittaantuu kun sanotaan että se oli läppää. Ensinnäkin, aika usein niitä sanomisia ei oltu tarkoitettu miksikään läpäksi vaan tarkoituksena oli jotenkin satuttaa ja henkisesti tökkiä sitä toista. Toisekseen, mun kokemuksen perusteella alakouluikäisillä on aika suppea käsitys ylipäänsä vaikkapa sarkasmista ja läpän eli huumorin käsitteestä. Kaikkeen vaikuttaa esimerkiksi se, kuka kyseisen asian sanoo. Läheisen ystävän suusta sama lausahdus otetaan todellakin huumorilla ja läppänä kun taas jonkun toisen sanomana se loukkaa verisesti. Kaiken kaikkiaan nykyisin lapset osaavat olla kyllä todella ilkeitä toisilleen ja sivaltaa tosi terävällä kielellä joka varmasti satuttaa.

Usein tälläisen keittiöpsykologin omassa päässä herää myös ajatus siitä, että nämä lapset on todella epävarmoja itsestään ja itsetuntoa pönkitetään painamalla muita alas. Eniten tätä harrastaa tytöt mutta kyllä pojatkin sen osaavat. Sen sijaan, että keskityttäis siihen että osaa itse käyttäytyä niinkuin pitää niin kytätään koko ajan toisten tekemisiä. Oikeutetaan omia tekemisiä sillä että kyllä kaverikin teki ja teki vielä vähän pahemmin. Mutta näinhän me aikuisetkin taidetaan paljolti tehdä. Aikuisetkin kyttäävät mielellään toisten elämää, ratkaisuja ja tekemisiä sen sijaan että keskittyisivät täysillä tekemään omasta elämästään parhaan mahdollisen ihan itselle.

Se oli vaan läppää- lausahdukseen vielä mennäkseni, kävin viime lukuvuoden aikana lukemattomia keskusteluja aiheesta. Yritin saada oppilaat ymmärtämään sen, että kun kerran sanot toisella pahasti ja pahoitat hänen mielensä niin ne sanat jäävät elämään vaikka kuinka yrittäisit sanoa että se oli läppää. Jos oikeasti sanoit niin huolimattomuuttasi tai se sinun mielestäsi oli läppää niin kerro se kaverille. Sano, että en oikeasti tarkoittanut pahoittaa sun mieltä vaan sanoin niin koska en tajunnut että sulle tulee paha mieli. Sanoin myös, että mun aikana ei ikinä enää sanota että se oli läppää. Jos ei oo mitään kivaa sanottavaa toiselle niin aina on hyvä vaihtoehto olla sanomatta yhtään mitään.

Ollaan myös käyty keskusteluja ylipäänsä läpän heitosta joka liittyy läheisesti huumoriin ja ihmisen huumorintajuun, joka on kovinkin erilainen. Oon yrittänyt esimerkkien kautta selittää sitä, miksi joku asia naurattaa toista mutta toista ei. Miksi joku pahoittaa jostain mielensä ja toinen ei. Ja kaikkein eniten sitä, että ei välttämättä voi käyttäytyä samalla tavalla omassa tutussa kaveripiirissä tai sitten hiukan vieraampien kanssa. Kaverit ja ystävät tuntevat sinut paljon paremmin kun vaikkapa muut luokkakaverit ja sen vuoksi osaat ottaa kaverisi sanomiset ihan toisella lailla kun jonkun luokka- tai koulukaverisi. Joskus on huomannut, että joku asia on saattanut mennä jopa hiukan mietintämyssyynkin.

Eihän näissä asioissa auta muu kuin toistaa toistamistaan samoja juttuja. Toivoa samalla, että näille lapsille jäis jotain aina tuonne ajatushautomoon aiheen tiimoilta. Ja toistojen sekä muistuttamisen kautta sitten iskostuis pikkuhiljaa että ajattelen ennenkuin sanon tai teen. Meidän kasvattajien homma on toistaa itseämme ja tehdä sitä sitä enemmän mitä tärkeämmästä asiasta on kyse. Ei se mua haittaa. Mulle on tärkeintä se, että meidän koulussa yritetään kovasti noudattaa nollatoleranssia mitä tulee minkäänalaiseen kiusaamiseen. Yrittää sana sen vuoksi, että kaikki tilanteet eivät valitettavasti tule aikuisten korviin ja siksi täydellinen nolla kiusaamiselle ei varmaankaan toteudu meidän koulussa sen kummemmin kun muuallakaan. Ehkä meillä, pienessä koulussa, kumminkin jopa vähän paremmin kun monessa isossa. Näin toivon. Ja sen tiedän, että yksikään meidän koulun aikuisista ei paina tätä asiaa villaisella jos omalle kohdalle tulee, että jotain kuulee tai näkee. Se on mulle henkilökohtaisesti todella tärkeä asia. Ihan vaan omakohtaisten kokemusten takia.

Toivotaan siis, että uus lukuvuosi toisi paljon enemmän iloa ja kivoja kokemuksia kun näitä ikäviä ja kurjia.

rakkaudella.
Sartsa

VIIKONLOPPU MENOA TÄYS

Tänään herättiin vasta vähän ennen yhtätoista. Mä muistan aamulla kattoneeni kelloa kun se oli jotain puoli 9 ja miettineeni että mä vielä vähäksi aikaa suljen silmät. Ehkä tuosta hiukan huomaa, että viikonloppu oli kohtuu rankka. Oltiin menossa pe-su nii tehokkaasti että lepo tais tulla tarpeeseen. Tänään siis ei ollut kello herättämässä ollenkaan eikä tullut tehtyä aamulenkkiäkään. Lähdin lenkille vasta kun Aki lähti töihin. Keli on onneksi sellainen, että sen puolesta lenkkeillä voi nyt koska vaan kun ei kuumuus aiheuta rajoitteita. Asteet tippui viikonlopusta kertaheitolla sellaset reilu 10 astetta ja se kyllä tuntuu. Nytkin, vaikka mittarissa on ihan suomen kesään normaalisti kuuluvat 20 astetta, on sellainen fiilis ettei oikein hihattomalla mekolla tarkene. Tekis mieli laittaa villasukat jalkaan ja jotain neuletakkia päälle.

Enpä tiedä johtuiko tuosta viikonlopun touhuilusta ja jalkojen päällä olosta, mutta tänään lenkki tuntui tosi huonolta jaloissa. Penikkatautioireet iski oikeestaan heti kun aloitin lenkkini. Mä lähdin tuonne Mäntänvuoreen lenkkeilemään pitkästä aikaa ja arvoin siinä lähtiessä että kierränkö luontopolun joka on noin 5 kilsaa vai lähdenkö pururataa joka on 3,6km. Päädyin jälkimmäiseen, onneksi!! Aluksi tuntui jalka nousevan tosi kevyesti ja ihmettelinkin sitä. Ajattelin sitten että syynä on eilinen nystyräpallohieronta jota annoin jaloilleni. Hieroin erityisesti pohkeita ja jalkapohjia. Noh, sitä olotilaa ei kauan kestänyt sillä jo alle kilometrin jälkeen vasemman jalan säären etuosa alkoi kipuilla ja tavallaan puutua. Niin on käynyt joskus aiemminkin ja yleensä se on mennyt ohi. Nyt ei mennyt. Kipu oli aikamoinen lenkin puolivälin tienoilla ja mä koitin välillä vähän rentouttaa jalkaa ravistelemalla. Tein lenkin sitten ihan puhtaalla tahdon voimalla loppuun. En tiedä miten huono homma nyt oli se, että lenkkimaasto oli aikalailla vaihtelevaa ja tosi tiukkoja nousujakin oli muutamia. Lenkin jälkeen kävin vielä kaupassa hakemassa itselleni päivällisen ja nyt kun oon kotona hetken istunut niin jomotus tuntuu kyllä noissa penikoissa edelleen. Täytyy varmaan laittaa vähän Voltarenia ja ottaa hierontapallot käyttöön. Inhottava juttu on se, että oikean jalan akillesjänne ilmoittaa myös itsestään pitkästä aikaa. Ehkä nyt on annettava jaloille ihan täysin lepoa vaan pari päivää.

All by myself ateriani tänään

Syy miksi jalat ja koko kroppa on viikonlopun jäljiltä näin väsyneitä on siinä, että oon ollut jalkojeni päällä lähes aamusta iltaan. Ensin perjantaina me tehtiin siinä helteessä hommaa, joka monille ei ehkä olis tullut mieleenkään. Siinä missä useimmat suuntasi rannalle niin me lähdettiin kiertelemään autokauppoja. Akin autokuume nousi nousemistaan ja lähdettiin siis matkaan ihan tosimielellä. Eikä ollutaan turha reissu. Kaupat tuli tehtyä ja nyt sitten lauantaina lähdetään hakemaan uutta autoa kotiin. Mä rakastuin tuohon Nissan Qashqaihin heti kun lähdettiin koeajolle. Tuntui heti, että tämä se on ja niinhän se sitten Akikin oli samaa mieltä. Autokauppoja kierrellessä ja koeajoja suorittaessa meillä meni ihan koko päivä. Illalla sitten kotona oli väsynyt mutta tyytyväinen olo. Kovin myöhään ei viittinyt valvoa sillä lauantaina kello herätti 8.15. Jyväskylässä kisattiin 9-15v sisulisähuipentuma eli piirinmestaruuksista. Mä lupauduin jälleen kerran kahvioon ja tällä kertaa se urakka olikin aika kova sillä meitä talkoolaisia oli saatu paikalle kovin vähän. Launtaina siis työpäivä kesti 10.15-17.15. Ihan pikkuruisen 10 minuutin tauon ehdin pitää päivän mittaan mutta muuten hommia riitti ja päivä meni jalkojen päällä lähes kokonaan. Kotiin kun ajeltiin niin tuntui kyllä että oli hommia paiskittu koko päivä. Eipä tarvinnut illalla muuta kun ruokaa ja pari kylmää siideriä niin kylläpä uni maistoi. Ja tunsi kropassaan että on tullut tehtyä hommia.

Sunnuntaina sitten sama toistui. Herätys jälleen 8.15 ja aamupalan jälkeen auton nokka kohti Harjun stadionia. Mun kahviopäivä oli vielä lauantaitakin rankempi. Päivän mitta oli taas sen 7 tuntia ja tällä kertaa kokonaan ilman taukoja. Syystä, että meitä oli ainoastaan 2 talkoolaista. Eipä siitä oikein siis mihinkään saattanut lähteä. Toinen oli kassalla ja toinen teki sitten kaikkea muuta kahvinkeitosta kylmäkaapin täyttämiseen. Oli kyllä jopa rankemmat työpäivät noin fyysisesti kun omassa palkkatyössä. Kun autoon istahdin kotimatkalle niin oli kyllä alkumatkan autossa ihan hiljaista. Molemmat väsyneitä viikonlopun urakasta. Onneksi illalla saattoi istua ihan rauhassa nauttimassa terassilla aivan mahtavasta kesäillasta sillä Akilla on tällä viikolla työvuoro joka alkaa vasta 18.00. Ei siis todellakaan tarvinnut laittaa kelloa herättämään ja siinäpä syy tuohon myöhäiseen herätykseen.

Että sellanen viikonloppu. Eihän se nyt kai ihme ookkaan jos jalat on hiukan maitohapoilla. Jospa sitä nyt malttais antaa niille lepoa jota ilmeisesti kaipaavat. Ottais ihan vaan iisisti, niin olis sitten täysissä voimissa maanantaina töihin. Nyt siis mennään viimeistä lomaviikkoa ja mä oon siitä ihan innoissani. Meen tosi mielelläni jo töihin joten mistään ahdistuksista ei oo tietoakaan.

Ihkua, hiukan syksyisenkin tuntuista, viikon alkua!

rakkaudella,
Sartsa

TAUSTASÄVELENÄ SOIVA BLUES

Voi ihmisen mieli. On se sitten vaan jännä. Sitä pystyy narraamaan näköjään vaikka ja kuinka. Tai sitten mä oon vaan sen verran yksinkertainen ihminen että se onnistuu multa näin hyvin. Tänä aamuna siis hommat on toistuneet tututtuun tapaan. Kellossa oli herätys puoli 8 mutta heräsin jo varttia aiemmin. Muka väsyttii niin älyttömästi mutta alkoi se makoilu tuntua jo selässä ja lonkissa. Sitten vasta hoksasin ajatella, että nukkumaan mentiin klo 22 että olihan siinä nyt herranen aika jo yöunet ihan ruhtinaallisen pituiset. Heti kun sängystä nousin niin ajattelin että tänään nyt en sitten lähde sinne aamulenkille koska oon niin tunnollisesti joka aamu käynyt. Ja jälleen, kaihtimien välistä pilkistänyt aurinko teki tepposensa. Kuulin sanovani itselleni, ajatuksen voimalla siis, että nythän on oikeesti niin että voi vaan mennä ihan lyhyen lenkin. Sellasen joka herättää kropan päivään kivasti. Ja niin mä lähdin kuin lähdinkin.

Lyhyen lenkin päätin sitten kumminkin tehdä ja pitää siitä päätöksestä myös kiinni, sillä eilen huomasin että kun lähti ilman aamupalaa lenkille ja tekikin tuollaisen vähän pidemmän niin alkoi tuntua ikävältä mahassa. Vähän kun ois alkanut vääntää. Tuumin sitten että vaikka asteet ei kovin korkeat noin aikasin aamulla vielä olleetkaan niin yli 5 kilsan lenkki tyhjällä vatsalla oli ehkä liian pitkä. Olo kuitenkin tasaantui kotona kun tankkasi vettä ja sai aamupalan syötyä. Niinpä mä tänään sitten kiersin vaan pienemmän lenkin. 2,8kilsaa oli mittarissa kotiin päästyä. Ihan sopiva. Voi kun sitä sais ittensä aamuisin happihyppelylle sittenkin on pimeää ja kylmää. Kyllä nämä päivät niin mahtavasti on alkanut tällä lailla. Siihen sitten lenkin päälle vähän venyttelin ja lankuttelin. Sittenpä maistuikin jo aamupala.

Tulin taas normiaamupalani kanssa tähän ulos ja otin päivän lehdet mukaan. Aika pian tuohon mun vieressä kukkivaan timjamiin tuli amppari joka innokkaasti siinä nautti omaa aamupalaansa. Ei me kumpikaan toisistamme häiriinnytty. Tänä aamuna lokit on olleet kyllä todella iloisella päällä. Niiden naurua ja ilakointia on ollut ihan kiva seurailla.

Etsi kuvasta amppari

Tänään on meidän taloudessa vähän niinkun perjantai. Akilla nimittäin huomenna pekkaspäivä ja voidaan tehdä mitä halutaan kun ei työt haittaa harrastuksia. Luulenpa siis että päivä menee autokaupoilla. Se ei mua haittaa yhtään. Itse asiassa se on ihan mukavaa hommaa. Muuten viikonloppuna onkin sitten taas kioskin tätin hommia tiedossa kun la ja su ollaan junnukisoissa Jyväskylässä. Itse asiassa tästä on tulossa pitkä viikonloppu syystä että Akin tarvii ens maanantainakin vasta illaksi töihin joten sitä ehtis vaikka sunnuntaina lähteä telttailemaan mikäli nyt vaan kelit suosis. Katsotaan mitä keksitään.

Mulla on ollut viime aikoina tosi paljon ikävä taas kaikkia ystäviä ja läheisiä. Välillä ajattelen, että oon maksanut tästä tämänhetkisestä elämästäni liiankin kovan hinnan kun sosiaaliset ympyrät on kuiviuneet ihan olemattomiin. Tätä tunnetta varmaan korostaa se, että nyt kun kesällä olis ollut aikaa treffailla kaikkia rakkaita niin mulla on ollut rahat niin loppu ettei oo ollut edes bensaan varaa. Enkä mä oo edes myöntänyt että siinä on syy miksi esimerkiksi pohjanmaalla oon käynyt niin vähän kesän aikana. Hävettää, vaikka eihän se mun omaa syytä oo ettei raha-asiat liiton kanssa ole vielä edes kunnolla päässeet alkuun kun jo työt alkaakin. Silti hävettää. Se, ettei osaa pitää mitään hätävararahoja missään. Ei oo pahan päivän tiliä sun muuta. Sitten on sellainen asia, että silloin kun pohjanmaalle menen niin eihän se riitä että mä saan tankkiin niin paljon bensaa että pääsen sinne ja takaisin. No joo, näin tämä kesä nyt kumminkin on mennyt. Ens viikko vielä lomaa ja sitten pääsen töihin. Juu, luit ihan oikein. Pääsen. Meen kovasti mielellään jo töihin.

Mun pää on tällä hetkellä toisaalta ihan tyhjä ja toisaalta niin täynnä ajatuksia etten oikein saa nyt ulos mitään. Eletään sellaisia aikoja, että tuolla ajatushautomossa on menossa niin paljon kaikenlaista. Monta sellaista asiaa jotka täytyy ratkaista ja joihin täytyy puuttua koska ne vaikuttavat mun elämänlaatuun negatiivisesti. Vielä en osaa tarttua oikein mihinkään, vaan odottelen aikaa parempaa. Vakavasti sairastavan ystävän asiakin on mun mielessä joka päivä. Ajatus vie väkisin menneisiin yhteisiin juttuihin ja siihen, että haluaisin niin kovasti nähdä pitkästä aikaa ja puhua asiat halki. Hiukan sellainen blues vivahtaa mun tämänhetkisessä olemisessa, ja kuten oon tainnut aiemminkin todeta niin tuntuu että jonkinlainen muutos on tulossa. Vai onko se vaan tarpeen. Sitä on mietittävä.

Toiveikasta torstaita!

rakkaudella,
Sartsa

AIKUSTUMISESTA

Tämä aamu alkoi sitten taas aikaisemmin kun oli tarkoitus. Kellossa oli herätys samaan aikaan kun edellisinäkin aamuina eli 7.30. Aki lähti viiden aikaan töihin ja sen jälkeen ei uni enää tullut sitten millään. Mä koitin taas asetella tyynyä ja peittoa, pyöriä mahalleen ja selälleen ja kyljelleen ja toiselle ja... Ei auttanut, nukkumatti oli mut kylmästi hylännyt. Puoli kuuden aikaan mä sitten nousin ylös. Olo oli kaikkea muuta kun pirteä. Koko kroppa tuntui olevan edelleen aivan unessa ja olin kun sumussa. Mietin epätoivoisesti mitä tekisin koska lenkille nyt en ainakaan jaksa raahauta eikä oikein aamupalaakaan noin aikaisin vielä tehnyt mieli. Kaihtimien avaaminen muutti jälleen kerran suunnitelmat. Ihana ystäväni aamuaurinko siellä viritteli jo säteitään uuteen päivään ja mä sain kun sainkin kiinni lenkkifiiliksestä. Nimenomaan ajatuksena oli lähteä fiilistelemään aamuaurinkoa. Ei muuta kun lenkkivermeet päälle ja liikkeelle. Voi että kun tuon tunteen vois jotenkin tallentaa talvea varten, muutenkin kuin muistoihin. Siis tuon kun kävelee tuolla peltotiellä auringon lämmittäessä naamaa. Ei oo parempaa! Ja nyt vielä kun lähdin noin aikaisin niin paikka paikoin peltojen päällä leijui usvaverho. Kaunista.

Mun seurana on nyt kaikkina näinä aamuina luureissa ollut radio novan aamussa Esko Eerikäinen vaihtuvine juontajapareineen. Tämän alkuviikon on kaverina ollut Kasmir. Oon tykännyt noista aamuista sillä siellä on sen hömpän lisäksi, mitä radiossa paljon on, myös asiaakin. Joka aamuna on ollut joku sellainen aihe käsittelyssä joka on itteäkin laittanut mietityttämään. Tänään puhuttiin aikuistumisesta. Siis että missä vaiheessa itse on huomannut aikuistuneensa ja mitä se aikuistuminen ylipäänsä tarkoittaa. Tuotiin esille pukeutuminen kun Esko sanoi ettei olisi ikinä voinut kuvitella esim oman isänsä pukeutuvan niin kuin hän itse nyt 45 vuotiaana pukeutuu. Olivat keskustelussa sitä mieltä että persoona on nykyisin paljon enemmän läsnä kun joskus aikaisemmin. Siitäkin puhuivat miten ei itsestä tunnu ollenkaan aikuiselta vaikka ikävuosia on jo vaikkapa tuon 45v mitä Eskollakin on. Ninkuin tässä itsellänikin.

Aloinpa sitten pohtia tuota aikuistumis asiaa itsekin. Ensin tuli mieleen että no enpä oo kyllä itsekään yhtään erilaisempi kun vaikka 25 vuotiaana. Ihan yhtä lapsellinen edelleen. No tästähän sitten ajatus meni siihen, että mitä se lapsellisuus tarkoittaa. Se kait liittyy olennaisena tuohon aikuistumisasiaan. Kyllä mä ajattelen niin että monen mielessä aikuistuminen varmaan tarkoittaa tiettyä vakavoitumista, mikä on sitten taas tuon lapsellisuuden vastakohta. Aikuinen ottaa elämän vakavemmin eikä muista enää hassutella. Aikuinen tekee uraa ja panostaa töihin eikä huomaa pieniä ihania juttuja ympärillään. Aikuinen käyttäytyy aina korrektisti, ei puhu höpöhöpöjä, ei juo itseään humalaan tai tanssi villisti. Aikuinen osaa säästää rahaa ja tehdä järkeviä hankintoja. Aikuinen osaa suunnitella elämäänsä ja asettaa tavoitteita joita kohti menee. Aikuinen ei todellakaan pelkää hämähäkkejä tai unohda tavaroitaan pitkin poikin. 

Tuota taustaa vasten täytyy sitten todeta, että mä en todellakaan oo kasvanut aikuiseksi. Enkä ehkä haluakaan mikäli noita edellä mainittuja pidetään sen kriteerinä. Mä haluan pysyä tälläisenä vähän yksinkertaisena ja lapsellisena. Nähdä metsässä metsän asukkeja ja osata kuvitella eläimille puhekuplia päänsä päälle. Haluan elää tunteella, tehdä asioita spontaanisti, olla pelkäämättä liikaa tulevaa. Haluan osata heittäytyä leikkiin pienten lasten maailmaan. Ihmetellä ihmisiä, luontoa, maailmaa sellaisena kun sen näen. Mutta miten mä sitten määrittelen omalla kohdallani sen että olen kyllä aikuinen. Ainakin niin, että otan vastuun omista asioistani. Hoidan oman elämäni päätökset ihan itse, jopa ne rahajutut joissa olen luvattoman surkea. En osaa säästää eikä mulla oo pahan päivän varastoja. Silti mä käyn töissä josta saan rahaa millä saan sitten hoidettua laskuni. Elämiseni. En oo kenenkään muun varassa. Olen myös hoitanut lapseni ja ottanut vastuun heidän kasvamisestaan. Vastuu omasta elämästä, sitä on aikuisuus mun kohdalla. Kun siis novan aamussa kysyttiin missä kohtaa on itse kokenut aikuistuneensa niin kyllä se mulla on lopullisesti ollut se kun muutettiin ensimmäiseen omaan asuntoon. Silloin piti alkaa huolehtia laskuista ja arjen pyörittämisestä. Ei se aikuisuus mitään sen kummempaa tarkoita. Ainakaan kun puhun nyt vaan omasta puolestani.

Aikuistumisella ei siis mun mielestä oo mitään tekemistä ulkonäön, pukeutumisen tai persoonaan liittyvien asioitten kanssa. Voi pukeutua ihan niinkun haluaa ja olla sellainen kun haluaa. Tärkeintä, ja ehkäpä aikuistakin, on olla oma itsensä. Ei tarvi miettiä mitä muut ajattelee tai miten vaikka naapuri elelee. Ja ikä on todellakin vaan numero, niin kliseistä kun se onkin. Tee ihan niitä asioita jotka sut tekee onnelliseksi ja pidä itsestäs hyvä huoli. Sillä lailla todennäköisimmin saat myös pidennettyä elinvuosiakin. Stressaamalla ja suorittamalla sitä ei ainakaan saa.

Sellaset pohdinnat tänä aamuna. Päänsä penkominen on kyllä aina yhtä mukavaa. Joskus sieltä löytyy jotain tunkkaisia ja kauhtuneita ajatuksia jotka on hyvä heittää roskiin samantien. Aina löydökset ei oo mitään mukavia mutta sehän se on vaan elämää.

Eilen mä piipahdin rakkaan (työ)kaverini Maijun kanssa rannalla. Siellä me vietettiin mukava reilu tunti jutellen taas päivän polttavia asioita. Ollaan molemmat sellaisia tyyppejä jotka tykkää pohtia ja puida asioita. Käydä syvällisiäkin keskusteluja elämästä ja siihen liittyvistä kiemuroista. Tuon piirteen huomaa kovinkin äkkiä kun ollaan kahdestaan hetken aikaa sillä keskustelujen meno syvällisemmälle tasolle on enemmän sääntö kun poikkeus. Mä nautin siitä, että kaikesta puhutaan asioitten oikeilla nimillä. 

Autokauppojen parissa meni sitten iltapäivä ja iltakin kun jälleen etsittiin Akille autoja. Tuo kuume on kyllä aikamoinen kun se oikein päälle iskee. Hauska yksityiskohta muuten tähän liittyen. Sain kuulla vasta tuola autokaupoilla että Aki on vaihtanut tämän nykyisen autonsa 10/2016. Hetken meni ennenkuin sain päässäni kalenterin kohdilleen ja huomasin, että kun Aki ekaa kertaa tuli pohjanmaalle 8/2016 niin hällä on ollut aivan toinen auto kun tämä nykyinen. Minäkin siis oon eka kertaa hänen kyydissä ollessaan istunut eri autossa enkä oo sitä siis tajunnut lainkaan. Kait mä oon vaan ollut niin lumoutunut tuosta ihanasta prinssistä hopeisella ratsullaan etten ois huomannut vaikka ois polkuautolla ollut :D Sellasta...

Nyt kohti uutta hellepäivää. Tarvinnee tänään vältellä iltapäivän aurinkoa sillä sen verran punaisena hohkasi nuo aamun sääkartat.

rakkaudella,

Sartsa

Aamulenkin varrelta

NIHKEÄSTÄ AAMUSTA PÄIVÄÄN KIINNI

Ihanaa aurinkoista huomenta. Mä en oikeastaan edes tiedä miten tämä aamu on päätynyt tähän pisteeseen että lenkki on tehty, suihkussa käyty ja nyt ollaan näiden aamuaskareitten kimpussa. Aamuinen look ja fiilis ei todellakaan viitanut siihen että mitään lenkkiä tulis edes tapahtumaan. Niin vaan sain kun sainkin itteni ulos ja liikkelle. Ihan mahtavaa!! Otin aamulla paljon puhuvan kuvan vastaheränneestä itsestäni, mutta se ei nyt todellakaan ole julkaisukelpoinen millään muotoa.

Olotilakin oli tosi nihkeä kun heräsin ennen kelloa. Olin laittanut taas herätyksen 7.30 mutta olin hereillä jo tosi paljon aiemmin. Itse asiassa mä nukuin viime yönä ihan superhuonosti. Syytä en osaa sanoa. Akilla kello herätti jo 2.15 ja siihen asti oon nukkunut jotenkuten. Illalla en ensin meinannut saada unen päästä kiinni millään. Aamussuukkoni sain sitten joskus vähän ennen kolmea kun Aki lähti töihin. Sen jälkeen uni tuli vain pikku pätkiksi kerrallaan. Alkoi kutista hyttysenpistot, oli kuuma, tyyny oli huonosti eikä vaan löytynyt sopivaa asentoa jossa uni olis tullut. Niin mä sitten päätin nousta jo ennen kun kello herätti ja olo oli kun lyijyä. Siinä kohtaa ajatus oli, että en todellakaan lähde mihinkään tänä aamuna. Kuitenkin, kun avasin kaihtimet ja näin miten ihana aamuaurinko sieltä taas pilkisteli, päätin sitten lähteä ihan vaan pienelle lenkille. Narrasin itteäni että saahan sitä sitten oikeasti tehdä vaan lyhyen lenkin ja tulla kotiin kun siltä tuntuu. Reilut 3 kilsaa ja 30 min meni kumminkin ihan hyvin ja ajatus oli välillä jopa tehdä pidempikin. Päätin kumminkin pitäytyä tuossa hiukan lyhyemmässä joka sopii noin kun lenkille lähtee ilman aamupalaa.

Tosi hyvällä fiiliksellä mä sitten tulin kotiin. Lenkki sujui tänään ihmeen kevyellä jalalla. Hetken jo ajattelin testailla juoksemistakin mutta en mä vielä. Katotaan sitten taas joskus kun kävelylenkkejä on takana vähän enemmän.

Mulle on tullut kiva lomalaisen aamurutiini, jonka toivon kyllä ottavani osittain tavaksi myös työaamuina. Ensinnäkin, herätä tarpeeksi ajoissa. On todellakin paljon ihanampaa kun on jo ehtinyt olla hereillä ja tehdä kiireettömästi kaikki hommat kotona ennen töihin menoa. Töihin ei siis jatkossa mentäisi enää heräilemään vaan niin että päivä olisi jo hyvin käynnissä. Toiseksi, hyvä aamupala. Nyt mun lemppariaamupala on tuossa kuvassakin näkyvä setti eli turkkilaista jugurttia ja siihen marjoja pakkasesta, tänä aamuna vain mansikkaa. Kaveriksi sitten hapankorppu täytteillä. Juomana kivennäisvettä tai tänä aamuna maustettua vichyä. Noilla pärjää tosi hyvin seuraavaan ruokaan asti ja etenkin kun töissäkin ruoka on jo 11 aikaan. Valitettavasti tätä ulkona touhuilua ei oikein voi talvella harrastaa. Tämä on näitä kesälomalaisen herkkuja ja yks niitä kesän must juttuja. Aamupala ulkona. Tässä terassilla mä myös tätä blogia oon nyt näpytellyt.

Tänään Aki sitten tuleekin kotiin töistä jo yhden jälkeen koska joutui mennä noin kovin aikaisin. Nähtävästi lähdemme autokaupoille Jyväskylään. Eilinen ilta meni kun käytiin Jämsän suunnalla renkaita potkimassa ja netistä kateltiin tarjontaa autoista. Vaihtokuume on siis kova, mutta nähtäväksi jää millä aikataululla oikea yksilö löytyy. Jos me lähdetään tänään sinne Jyväskylään niin mulle iskee kuskin nakki, sillä melko varmasti Akin on saatava ottaa pikku päikkärit ja se onnistuu hältä automatkalla oikein luonnikkaasti. Itsehän inohan ajaa Jyväskylässä, en tiedä miksi. Se tuntuu tosi monimutkaiselta kaupungilta autoilla, tai sitten vaan mä sekoilen joka paikassa ihan yhtä lahjakkaasti.

Mietin tässä kuumeisesti mitä sitä tekis tämän kolmen tunnin aikaan ennenkuin A kotiutuu. Eilen olin kovinkin reipas kun pesin petivaatteet, jopa peitonkin ja vaihdoin uudet. Pesin lisäksi koneellisen pyykkiä, jotka saikin kääriä sitten illan suussa jo pois koska nyt jos koskaan on hyvä kuivatuskeli ulkona. Mä myös tiskasin, siivosin keittiön, putsasin ihmesienellä kahvinkeittimen puhtaaksi. Nyt siis arvontakone pyörii mun pään sisällä että jatkanko näiden kotitöiden listaa vai otanko vaan ristikkolehden käteen ja chillailen. Ehkä jopa heitän pötkölleni toviksi josko sais aamupäivänokoset otettua. Aikalailla on kääntymässä tuon jälkimmäisen kannalle mutta let`s see.

Ihanaa lämmintä hellepäivää!

rakkaudella,
Sartsa

MIEHET VS NAISET

Mä haluan nyt tehdä myös tänne postauksen aiheesta jonka jo tänään somessa jaoin. Aiheesta siis miehet vs. naiset. Monesti aikaisemminkin oon pohtinut tätä samaa asiaa ja koen nyt että jaan tämän ihmetykseni muidenkin kanssa. Kyseessä on siis tällä kertaa miesten ja naisten välisistä eroista kyseessä ihon- ja hiustenhoito. Oon aina ajatellut että erot miesten ja naisten välillä on lähinnä sielä henkisellä puolella. Kärjistetysti miehet ei stressaa niin paljon kun me naiset, mikä tietenkin aiheuttaa joskus omat ongelmansa. Mun mielestä se on karehdittava ominaisuus, olla perushuoleton. Miehet ei märehdi asioita sataa vuotta ja unohtavat ikävät asiat nopsemmin kun me naiset jotka saatetaan vuosien päästäkin muistella jotain jolloin joku sanoi kovin ikävästi. Miehet ei lue usein olemattomia rivinvälejä lainkaan. Eivät siis spekuloi tyylillä kun se sanoi noin niin tarkoittikohan se nyt kumminkin näin. Tämä kohta vasta parisuhteissa kitkaa saattaa aiheuttaakin. Naiset lukee näkymätöntä, ja usein ehkä olematontakin, sanatonta viestintää ja tekevät siitä johtopäätöksiä. Itse nostan heti käden pystyyn ikuisen analysoijan merkiksi. En nyt ehkä ihan siinä mittakaavassa, ainakaan enää, että miettisin jatkuvasti että mitähän tuo nyt tuollakin kommentilla tarkoitti. Joskus ennen paljon enemmänkin, silloin kun mulle vielä merkkas jotain se mitä muut ajattelee. Ja homma päti kaikkiin ihmissuhteisiin, ei vaan parisuhteeseen.

Lisää stereotyyppisia eroja. Miehet on suorempia. Asia sanotaan niinkun ne on ja sitten tarpeen tullen vaikka vähän tapellaankin mutta ei jäädä riitoihin. Tässä syynä varmaan juuri tuo naisten analysoinnin ja märehtimisen tarve. Miesten työpaikoilla asiat riitelee, ei ihmiset. Erimieltä voidaan olla kärkevästikin mutta sitten hommat ratkaistaan ja mennään kahville. Asiaa ei tarvi puida enää jossain kuppikunnissa nurkan takana. Miesten elämä vaikuttaa kaiken kaikkiaan suoremmalta. Kait siinä putki- ja tippaleipäaivo kuvauksessa on sitten jotain totuuden siementä.

Kaiken tuon edellä mainitun sanottuani voin sitten heti kertoa että nuo on todellakin kärjistyksiä ja stereotypioita. Tiedän sekä naisia jotka käyttäytyy kuten aiemmin kuvailemani miehet sekä miehiä jotka käyttäytyy kuten naiset. Tottakai, sillä me ollaan mun silmissä ennenkaikkea yksilöitä enemmän kun sukupuolta. No, ei siitä sen enempää vaan mennään siihen ihmetyksen aiheeseen.

Oon kumminkin kaikesta huolimatta ollut aina siinä luulossa että me kaikki homo sapiens lajiin kuuluvat ollaan kuoreltamme ainakin päällisin puolin samanlaista orvaskettä ja hiusta. Suihkussa ollessani mä oon ihmetellyt nyt silmieni korkeudella nököttävää purnukkaa joka kait sitten tyrmää sen väittämän. Miehellä on yksi ainoa pesuainepurkki, jossa teksti että 5 in 1. Kas näin...

Kun tuota purkkia on tavannut niin siinähän lukee selvästi nuo kaikki 5 asiaa mitkä sen käyttö kattaa. Väkisin aloin miettiä mitä se tarkoittaa sitten naisten, tai tässä tapauksessa mun, kohdalla. Pyydän saada huomauttaa etten suinkaan ole edes kovin innokas erilaisten hoitotuotteiden käyttäjä ja tarve varmaan olis enemmällekin mutta siis laitanpa tähän alle ne tuotteet jota mä käytän kattaakseni nuo 5 tarvetta.

Kyllä, 7 purnukkaa!!! Ei siis riitä edes 1 purkki per tarve. Ja tuossa kuvassakin on vain ihan perusjutut. Siis shampoo ja hoitoaine hiuksille, lady shave geeli for shaving niinkun tuossa yläkuvan purkissa on, naamalle kuorinta-aine, suihkugeeli ja rasvat niin vartalolle kun naamallekin. What am I missing here, kysyin jo somessakin? Miten voi olla mahdollista että mies selviää yhdellä pesuaineella ja me naiset laitetaan hyllyt notkumaan kaikenmaailman lotioneita. Ja siis voin sanoa että hyvin tuntuu oman näppituntuman perusteella toimivan tuo yksikin aine. Ei kuivuudesta hilseilevää naamaa tai vartaloa ja hyväkuntoiset hiukset.

Enemmän kun perehdyin noihin pesuaineisiin niin miehillä siis ihan minimisti pesuaine on 2 in 1 eli voit huoletta pestä samalla aineella hiukset ja vartalon. Miksi naiset ei sitten voi? Tai siis varmaan vois, mutta harva tekee niin. Mä oon sen verran laiska moneen muuhun verrattuna käyttämään noita ihonhoitotuotteita, että voisin ihan huoletta vaihtaa moiseen 5 in 1 tuotteeseen jos sellaisia naisille tehtäis. Löisin pikku käsiäni ilosta yhteen ja saattaisin hypähtääkin innostuksesta että sitä hyllytilaa ei tarvi täyttää kaikenmaailman purkeilla. Säästyis aikaa ja vaivaakin. Eli siis jos tästä yhtälöstä tarvii ettiä sitä hassumpaa osapuolta niin mun mielestä vaaka kääntyy meidän naisten suuntaan.

Mutta hei, toisaalta. Onhan se kivakin hemmotella itteään aina välillä kaiken maailman voiteilla ja hoitotuotteilla. Itte vaikka sanon olevani kuinka laiska käyttämään mitään niin silti tuo kuvassa oleva repertuaari on päivittäisessä käytössä, sheivausgeeliä lukuunottamatta. No ehkä en nyt kuorikaan naamaa joka päivä mutta se kuuluu oleellisena osana siihen että saan kasvoni pidettyä niin ettei se kuiva ihan kokonaan. Noiden lisäksi aina suihkun jälkeen käytän myös muotovaahtoa tai hiuksiin jätettävää hoitoainetta. Usein myös rasvaan jalat erikseen jalkavoiteella. Kasvonaamiota käytän myös säännöllisen epäsäännöllisesti että kyllä tuota tavaraa on tänne hyllyihin kertynyt. Joskus mua oikeasti ihan hävettää miten mä oon vallannut tästä kämpästä niin valtavan suuren osan omille jutuilleni.

Mutta siis joo, ihmetyksen aiheeni oli nyt tänä aamuna tuo että kyllä monessa suunnassa kosmetiikkavalmistajat hykertelevät kun me naiset laitetaan kassakoneet kilisemään entistä nuoremman ja kiinteämmän ihon sekä tuuheiden kutrien toivossa. Onko siinä sitten mitään pahaa? No eipä kait, jokainen tyylillään. Fakta taitaa kumminkin olla, sen enempää tietämättä, että ei me TARVITA niitä kaikkia purkkia siellä meidän hyllyillä oikeesti mihinkään. Ehkä tämä on vaan samaa putki ja tippaleipä ajattelua tässäkin mielessä.

Kukitaanhan jatkossa jokainen omalla tyylillämme ja parhaaksi katsomallamme tavalla. Sen kun aina muistais että hyvinvointi, se mikä näkyy ulos, lähtee meidän sisältä. Muistakaa hoitaa myös sitä.

rakkaudella,
Sartsa

SUNNUNTAI SIIKANEVALLA PATIKOIDEN

Nyt saan jälleen olla ylpeä ittestäni että hyvä tyttö kun lähdit kumminkin aamulla lenkille. Eilisen retken jälkeen olin hiukan sillä kannalla, että tänään olkoon lenkkeilystä vapaapäivä. Laitoin aamulla kellon herättämään 7.30 mutta levottoman yön takia päätin vielä nukkua vähän aikaa. Yöllä vaivasi eniten eilisen aikana jalkoihin nakutetut hyttysen pistot. Mulla oli kyllä pitkät housut jalassa mutta niin ne vaan oli kivasti pistelleet siitä läpi. Noh, ei se mun uni sitten riittänyt kun vaille kahdeksaan jolloin oli noustava vessaan ja tekemään noille kutisevilla jaloille jotain. Se jotain oli tällä kertaa aloe geeli, joka on kyllä hyväksi havaittu. Kutina loppui kun seinään. Mä sitä aina Dermosililtä tilailen jo hyvissä ajoin uuden tuubin kun edellinen alkaa loppua. On hyvä ja tehokas myös auringonpolttamiin.


Eilen siis lähdettiin hellettä uhmaten Siikanevalle Ruovedelle. Koitettiin vaan miettiä tarkkaan, että meillä on vichyä riitävästi mukana ja sekä suolaista että makeaa naposteltavaa. Etenkin suolatasapaino pitää olla kuumalla kelillä kohdillaan tai muuten loppuu jaksaminen tai pahimmassa tapauksessa alkaa vetää suonta. Menomatkalla otettiin taas parit kätköt haltuun. Yks niistä oli tälläisellä muistomerkkipaikalla.

Kyseessä oli Mannisen taistelun muistomerkki eli tälläinen juttu.  Kätkö löytyi aika äkkiä ja matka jaktui. Kohtuullisen lyhyen matkan varrella oli tosi paljon kätköjä mutta mä valikoin vain muutaman jotka tuntui sellaiselta että niissä olisi jotain nähtävääkin.

Toisena muistomerkkinä vastaan tuli yllä näkyvä Rothin ja Spoofin muistomerkki. Liittyy sotajuttuihin tämäkin.

Google maps päätti hiukan jekuttaa meitä eikä tahtonut millään ajattaa meitä Siikanevan parkkipaikalle vaan pyöritti ympyrää vaan. Lopulta kumminkin päästiin perille ja huomattiin heti, että parkkipaikalla oli 3 muutakin autoa. Keli oli yllättäen aivan loistava tälläiselle patikointiretkelle. Puut varjostivat sopivasti ja suoraa auringonpaistetta ei ollut matkan varrellakaan muuta kun soiden ylitysosuuksilla. Mulla oli hihaton paita päällä joka oli oikea valinta kelin suhteen, hyttysetkään ei mua jostain syystä käsiin halua pistää niin paljon kun jalkoihin. Lienee hyttysilläkin joku peruskurssi mihin kannattaa piikkinsä iskeä että säilyy varmimmin hengissä :)

Pitkospuut oli onneksi tosi hyvässä kunnossa yhtä pätkää lukuunottamatta. Tuo laajana leviävä suo ympärillä silmäkkeineen on jotenkin kunnioitusta herättävä. Hiukan jopa jännittää olla sielä kapeilla pitkoksilla keskellä ei mitään kun tietää, että jos mä nyt horjahdan tuonne niin uppoan aika lailla. Samanlainen kunnioitus kun vettäkin kohtaan siis. Mua hymyilytti jossain vaiheessa kun mieleen tuli, että lapsena mä varmaan olisin pelännyt tuola tosi paljon. Olisin ilman muuta ajatellut että näkki siellä odottaa tilaisuuttaan siepata mut suon silmäkkeeseen ikiajoiksi.

Tästä lähti ekat pitkokset

Netistä oltiin katsottu, että tuon Siikanevan kierroksen pituus on 10km. No kuten tuosta kyltistä näkyy niin siinä on pituudeksi ilmoitettu 9,9km. Mulla on tapana laittaa joku sporttisovellus päälle kun kierrokselle lähdetään. Syystä, että siitä tietää hiukan paljonko ollaan kuljettu ja missä kohtaa kierrosta suunnilleen ollaan sekä syystä että on kiva nähdä askelmäärät. Lopputulema oli että mittariin tuli aikalailla tasan 11km. Ja siinä todella oli pelkkä matkan pituus. Laavulle kun pysähdyttiin niin sammutin sovelluksen enkä kuljettanut puhelinta mukanani. Askeleita muuten tuli päivän aikana lähes 19 000. Ei siis ihme että loppumatkasta alkoi jo tuntua jaloissa mukavasti.

Siikanevan kierrokselle lähdettiin

 Pitkospuut tosiaankin olivat onneksi tukevassa ja hyvässä kunnossa niin oli mukavampi matkaa taittaa. Kuten sanoin jo aiemmin niin mua jotenkin jännittää nämä pitkospuut kun ylitetään pitkiä suo osuuksia. Alla näkyvässä kuvassa on ainoa pätkä jonka varrella pitkokset oli tosi keikkuvat ja huterat. Mua jopa vähän pelotti. Lähinnä se, että taitan nilkkani pahasti. No hiljaa hyvä tulee ja pääsin ihan ehjänä edessä siintävälle metsäsaarekkeelle.

Tässä niitä ei niin hyvässä kunnossa olevia pitkoksia

 Reitin varrella oli luontopoluille tyypilliseen tapaan kylttejä joissa kerrottiin metsän elämästä, kasveista ja eläimistä joita alueella asustaa. Metsistä kerrottiin, että ne on todella pitkään koskemattomana ollutta metsää jossa asuu monia eläinlajeja joita ei oikein enää missään ole koska ei ole koskematonta metsääkään. Näkyi paljon pystyyn kuivuneita kelopuita joiden koloissa mitä ilmeisimmin eleli yks sun toinenkin asukki.

Ikivanhoja puita oli metsäsaarekkeet täynnä

 Valokuvat ei kyllä anna oikeutta yhtään millekään luonnon ihmeelle. Tai ainakaan kun mä räpsin vaan kännykällä enkä käytä mitään filttereitä enkä suodattimia. Alla olevassa kuvassa yritin saada näkyviin sen avaruuden ja noiden pitkos osuuksien pituuden joita tuossa välillä oli useita.

On siinä lääniä, ihan kun lakeutta ympärillä

Noin 4 kilometrin kohdalla oli sitten näköalapaikaksi nimetty kohta jossa oli samalla kierroksen ainut laavu. Oltiin molemmat samaa mieltä, että kierroksen toisella puoliskolla olis voinut ihan hyvin olla myös taukopaikka jossain kohtaa. Mutta tämä laavupaikka oli kaikin puolin loistava. Maisemat oli jykevät, vaikkakaan mitään elämää ei suolta löytynyt vaikka kiikaroin kuinka tarkasti. Koko matkan aikana ei paljon edes kuulunut lintujen laulua. Tais olla liian kuuma eläinten liikkua.

Näköalapaikka oli laavulla

 Meillä oli tällä kertaa mukana vaan kahvivermeet kun ajateltiin ettei tuonne helteeseen viitti alkaa mitään kylmälaukkumakkaroita kantaa. Kahvin kanssa siis pullaa ja elovena keksejä. Mä maistoin ekaa kertaa myös beef jerky kuivalihapaloja. Olipa muuten hyvää. Ja niistä sai just sopivasti proteiinia että jaksoi tallustaa. Nälkäkään ei, ihme kyllä, päässyt yllättämään koko päivänä.

Jaarikanmaan laavu

 Laavulla oli lämpömittarikin tuossa matkataulussa ja tuo lukema on mitattu varjossa. Kyllä siis tarkeni kovasti. Silti pieni tuulenvire ja juurikin nuo varjostavat pilvet tekivät kelistä aivan ihanteellisen patikointiin.

Varjon lämpötila

 Mä tykkään bongailla kaikkia omalle silmälle jostain syystä kivan näköisiä juttuja luonnosta ja tällä kertaa silmiin osui nämä pikkuruiset puut.

Näis pikkuruisis puis on jotain kivaa

 Paluupolku kyltiltä oli muistaakseni jotain 3 kilometriä takaisin parkkipaikalle. Viimeiset pari kilometriä olivat jo vähän sellaista odottelua että ollaanko jo kohta perillä. Maisemat muuttui hiukan jopa tylsiksi, siihen astiseen reittitarjontaan verraten.

Käännös takaisin p paikkaa päin, edessä vielä noin 3 kilsaa

Kyllä voi sanoa, että niin ystävällistä tuollainen metsäpolku onkin jaloille kävellä niin kyllä loppumatkasta, ja kun parkkipaikalle päästiin, tuntui todellakin että kävelty on. Kumminkin on tälläinen lähes nollakuntoinen niin kyllä 11 kilometriä ja 4 tuntia tallustelua tuntuu. Mutta mukavaahan se on. Mä koitin jo venytellä hiukan siinä parkkipaikalla ennen autoon istumista, ettei menisi ihan jumiin.

Kotimatkalla käytiin vielä bongaamassa ihan lähistöllä ollut Ollinkivi. Tälläinen järkäle  Mua on aina kiehtonut kivet ja kalliot. Ne on mun mielestä kivan näköisiä niin luonnossa kun vaikka omassa puutarhassakin. Joskus entisessä elämässä, kun mulla oli vielä puutarha, niin raahasin sinne kiviä niin paljon kun auton takajousitus kesti :) Ja niin teen joskus tulevaisuudessakin jos vielä joskus sellainen aika on että mulla on edes pieni puutarha.

Tommoset siirtolohkareet kiehtoo tosi paljon. Miten nuo kivet on voinut jäädä noin rinteeseen ja pysyä siinä iät ja ajat? Miksi ne ei pyöri alas asti? Tuossakin lohkareessa alapuoli on paljon kapeampi kun yläosa ja tuo osa mikä on maata vasten on kiven kokoon verraten aika pieni. Kait se on sitten jääkauden aikana siihen asettunut kun ympärillä on ollut jäätä ja ehkä maatakin. Näyttäviä nämä ovat.

Kotimatkalla sitten geokätköilin vielä parin purkin verran. Oli hoppu jo kotiin sillä kello alkoi olla aika paljon ja Akin piti tänään herätä töihin taas jo 4.15. Piti siis nukkumaankin päästä ajoissa.

Voi sanoa, että kun kotona kävi suihkussa ja söi vähän iltapalaa niin ei unta tarvinnut kauhean kauaa odotella. Toivottavasti Akikin sai nukuttua. Mua vaivaa se kun oon niin kova kuorsaamaan, että se valvottaa toistakin. Ei kuulemma haittaa yhtään vaan Aki sanoo saavansa unen päästä kiinni vaikka kuorsaisinkin mutta silti se vaivaa mua. Eilenkin illalla taistelin unta vastaan niin kauan että mun mielestä vierestä kuului tasainen unihengitys. Sitten uni ottikin aika hyvin vastaan. Ainoastaan nuo kutiavat hyttysen pistot välillä valvotti. En huomannut laittaa suihkun jälkeen tuota aloe geeliä enkä viittinyt sitten nousta laittamaan ettei toisen uni häiriinny. Pärjäsin kumminkin.

Aivan mahtava viikonloppu siis takana, kerta kaikkiaan. Harmittaa tosi paljon edelleen että Akin kesäloma on jo ollut. Oispa kiva ollut retkeillä vähän enemmänkin kesän mittaan, kun nyt se jää vaan viikonloppuihin. Onneksi kesällä tuntuu vuorokaudessa olevan enemmän tunteja kun talvella ja ehtii niin paljon enemmän.

Näin on viikko siis startattu.

AINA EI MEE NIINKUN SUUNNITTELEE, RETKILAUANTAI

Viikonloppu on sunnuntain aamupäivässä. Ei oo mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta onpa taas tullut plakkariin monta mukavaa muistoa ja tullut nähtyä uusia paikkoja. Mä toistan itseäni edelleen sanomalla että meillä on kyllä todella kaunis kotimaa. Etenkin näin kesällä mä voisin vaan ajella pitkin teitä ja poiketa kaikille ihanille sivuteille joiden varsilta voi löytyä vaikka mitä. Yks mun unelma oiskin päästä road tripille joku kesä ja olla ainakin viikko, mielummin pitempäänkin, tien päällä.  Mennä minne huvittaa ja bongata matkan varrelta kaikkea kivaa jota kesäsuomi on pullollaan. Tavata siinä samalla mukavia ihmisiäkin. Mä olisi karavaanarina aivan liekeissä. Se ois varmaan mun juttu big time, mutta ei taida toteutua ainakaan ihan äkkiä. Mulle riittäis kyllä ihan omalla autollakin reissaaminen ja telttayöpymiset.

Eilen oli tarkoitus lähteä ekaa kertaa tälle kesää yöpymään telttaan jonnekin päin. Pakattiin rinkat pinkeiksi, ja totesinkin että kyllä siinä painoa oli aika lailla kun ei oo taas vuoteen rinkkaa selkäänsä heittänyt. Vaikka pakkasinkin kuinka kevyesti. En ottanut kun yhden lämmittävän vaatekerroksen sillä mittari huiteli lähes hellelukemissa kun lähdettiin eikä ollut odotettavissa kovinkaan kylmää yötä. Tuo lämmin keli tekikin ongelmansa ruuan kuljettamiseen sillä ei noilla lämpölukemilla kyllä kuskata mitään makkaroita sun muuta. Päädyttiin siis ottamaan mukaan kuppikeittoja ja selvitä lämmitettävän veden avulla ruokailuistakin.

Otettiin suunta kohti Jyväskylää, sillä ensin käytiin autokaupassa potkimassa vähän vaihtoautojen renkaita. Aki aikoo vaihtaa uuden auton jossain vaiheessa ja kun oli netistä ensin bongannut muutaman vaihtoehdon malleista niin lähdettiin livenä kattomaan ja koeajelemaan. No, ei me ehditty koeajaa kun yks auto ja sitten alkoi autokaupat sulkeutua. Pitää ottaa uusiksi ajan kanssa joskus toiste.

Seuraavana sitten käväistiin kauppakeskus Sepässä, koska piti päästä vessaan ja ajateltiin että josko jotain leipää, kahvipullaa ja juotavaa ostettais. Mä sitten aloin ehdotella, että mitä jos tehtäiskin niin että syötäis siinä joku ruoka niin sittenhän loppupäivä meniskin pelkillä kahveilla siellä leiripaikassa mihin nyt päädyttäiskään. Se on muuten 100% aina meikäläinen joka ruokailua ehdottaa. Aki menis lähes syömättä vaikka koko päivän. Mulla on vatsa sitä mieltä että säännöllinen ruokarytmi se olla pitää. Niinpä me sitten päädyttiin Buffan noutopöydän herkkuihin ja voi pojat että olikin monenlaista. Oon käynyt ennenkin Buffassa muilla paikkakunnilla mutta moista tarjontaa en oo vielä nähnyt. Mahat todellakin pullollaan lähdettiin sitten kaupan kautta miettimään mihin suunnataan rinkkoinemme ja telttoinemme. Tovin nettiselailun jälkeen otettiin suunnaksi Leivonmäen kansallispuisto. Ollaan sielä oltu aiemminkin ja paikka oli tosi jees, joten sinne siis. Kun päästiin parkkipaikalle niin huomattiin, että sinne oli toden totta eksynyt joku muukin. P-paikka oli ihan täynnä autoja ja tuli ajatus, että halutaanko me nyt sitten telttailemaan näin ruuhkaiseen paikkaan kun kerran luonnonrauha oli tavoitteena. Kaiken lisäksi mä keksin tarkistaa metsäpalovaroitukset joiden mukaan keski-suomessa oli jälleen päällä kyseinen varoitus mikä tarkoittaa että notskia ei tietenkään sitten ois voinut sytytellä. Akille se ei käynyt ollenkaan. Kyllähän se nuotio jotenkin kuuluu tuohon kokemukseen oleellisesti ja siinä tulehen tuijottelussa on jotain tosi terapeuttista. Ensi ajatus oli se, että vaihdetaan maakuntaa. Alettiin sitten googletella seuraavaa kohdetta ja hyvä tovi siinä sitten kartoitettiinkin vaihtoehtoja. Mennäkö pirkanmaan puolelle johonkin vai sitten etelä-savon suuntaan. Kattelin jo Mikkelin seutuakin josta olis löytynyt parikin hyvää vaihtoehtoa. Sitten tultiin kumminkin siihen tulokseen, että kello oli jo sen verran paljon ettei kannattanut lähteä enää ajelemaan mihinkään. Aki teki sitten päätöksen meidän molempien puolesta, että lähdetään kotia kohti ja otetaan uusiksi toisella kertaa. No eipä sekään mua haitannut sillä vaihdoin ajatuksen lennosta geokätköilyyn ja sitä myöten jännien paikkojen bongailuun kotimatkan varrelta.

Mä aloitin uudelleen tuon geokätköilyn Jennin innostamana. Oon joskus vuosia sitten omannut tunnukset sinne, mutta ne on painuneet unholaan ajat sitten. Nyt siis aloitin puhtaalta pöydältä. Matkan varrella ois ollut eilenkin todella runsaasti kätköjä mutta mä halusin vaan sellaisille jotka on jossain kivassa paikassa.

Niinpä me lähdettiin ajelemaan kotia kohti ja ensimmäisenä wau elementtinä vastaan tuli Kärkisten silta, joka on kyllä vaikuttavan näköinen ilmestys. Eihän siitä nyt kunnollista kuvaa saa noin ohi ajaessa mutta osviittaa kuvasta ehkä saa sillan koosta.

Seuraavana stoppina päädyttiin Korpilahden vanhalle myllylle. Noissa vanhoissa myllyissä ja niiden pihapiireissä on sitä jotain. Kätkökin löytyi vihjeen avulla ihan nopsasti.

Portaat laskeutuivat pihaan

Vanha mylly ja sen ratas joka lienee aikanaan rupattanut...

Korpilahdella olis ollut monta muutakin kivaa geokätköä mutta ihmisiä oli liikenteessä vielä tuohon aikaan sen verran ettei niitä voinut bongata. Kätköjen kun on tarkoitus pysyä sellaisina edelleenkin. Jatkettiin siis matkaa kotiin päin mutta pian bongattiin tien varrella kyltti joka kertoi Struven ketjusta ja Oravivuoresta. Pysähdyttiin lukemaan mistä on kyse ja tästähän siinä oli kyse  Hiukan epäilytti tuo kiipeäminen sillä polku sinällään oli vain kilometrin mittainen mutta kun sen aikana nousua tuli 100m niin sen tiesi heti alkuun että hikinen puhde tulisi olemaan. Lisäksi mua vähän mietitytti tuo alaselkä, joka on viikon lenkkienkin aikana vihoitellut mutta halusin silti lähteä kapuamaan. Kello oli onneksi jo niin paljon illan puolella että päivän polttavin helle oli takana päin. Matkaan siis. Ilman vesipuolloa tietenkin. Oli kyllä aikamoinen urakka ja etenkin kun suurin nousu tapahtui ekan 200 metrin aikana niin mun alaselkä oli kyllä ihan tulessa. Sisukkaasti kumminkin päätin ihan kiukun voimalla jatkaa eteenpäin. Itku ei ollut välillä kaukana sillä tuo selkä tuntui ihan kun puutuneelta. Reitin varrella oli tsemppavia kylttejä siitä miten pitkään on jo tultu ja miten paljon jäljellä.

Ei kyllä tämä kohta ainakaan tsempannut pätkääkään kun oli ihan hiki päässä pungertanut tulemaan sisulla ja huomaa, että vielä puolet jäljellä. Loppu oli onneksi vähemmän jyrkkää kapuamista. Ylhäällä siis oli tavallaan muistomerkki vanhalle kolmiomittauspaikalle. Siellä oli alla olevan näköinen kivipaasi, jonka päällä oli laatta joka kertoi mistä paikassa oikein on kyse.

Mulla meni ekat 5 minuuttia siihen, että istuin kaikessa rauhassa tasaamaan hengitystäni ja hurjana hakkaavaa pumppuani. Tuntui kun koko pää ois ollut iso sydän. Sitten vasta pystyin alkaa orientoitua aikaan ja paikkaan sekä nähdä miten upealla paikalla oltiin. Vieressä nimittäin nökötti näkötorni josta oli todella ihanat näkymät joka suuntaan. Mä rakastan maisemaa jossa on metsää ja paljon vettä. Tällä kertaa lisämausteen toi myös veneet ja jopa yksi purjevene joka siellä vedessä kelluskeli. Maisemassa näkyi myös muutamia mökkejä joten jollain lailla tuli sellainen olo, että siinä kuvassa oli kaikki mitä suomalaisuus on. Tuntui hyvältä. Jostain syystä vesi on mulle tosi tärkeä elementti vaikka en oon sinänsä järven tai meren äärellä kasvanutkaan. Toki joen varrella ja aika paljon myös joessa oon aikaani pikku Sartsana viettänyt.

Ihana maisema!! 

 Tämän toisen kuvan halusin laittaa vaan siksi, että näin korkella me oltiin. Ihan puiden latvojen tasalla. Mä tykkään tollasesta näkymästä missä puun latvat on sinistä taivasta vasten.

Sellainen pikku reissu tuli siis eilen tehtyä. Kotona oltiin melko myöhään ja totesin että mulla oli ollut kyllä ihan huippukiva päivä siitä huolimatta että suunnitelmat heitti ihan häränpyllyä. (Mistähän tuokaan sanonta mahtaa tulla).

Tänään, sunnuntaina , aiotaan lähteä vähän patikoimaan. Aurinko porottaa kuumasti jo nyt joten saapa nähdä näännynkö mä sinne. Palataan niihin kuviin ja tunnelmiin sitten huomisin.

Kivaa esikoiseni nimipäivää!

rakkaudella,
Sartsa

MUUTOKSEN TUULIA?

Tämäkin perjantai alkoi aamulenkillä. Jostain syystä tänäänkään ei tuntunut niin helpolta ja kevyeltä kun mitä nuo aikaisemmat lenkit. Kuitenkaan ei tuntunut mitenkään pahaltakaan, kipuilevaa lonkkaa lukuun ottamatta, joten koitin keskittyä nauttimaan siitä mahtavasta väriloistosta mitä luonto tarjoili tänäänkin. On kyllä niin mahtavaa, että ihan lähellä on näin mahtavia lenkkimaastoja.

Kyllä nämä päivät ja viikot menee ihan yhtä nopeaa näin lomallakin. Se ei haittaa mua tippaakaan sillä mähän voisin mennä vaikka samantien töihin. Odotan itse asiassa jo töitten alkua aika innolla. On kiva päästä taas arkeen kiinni ja saada jotain järkevää tekemistä. Mun on pakko sanoa, että onhan tää lomakin nyt aika mageeta. Kun saa mennä ja tulla niinkuin tahtoo mutta rahattomana lomailu ei oikein oo mun juttu. Siis sillon kun ei oo varaa edes auton bensatankkia täytellä niin kesäiset reissut jää kyllä aika minimiin. Joku road trip ois niin jees mutta tänään mulle nyt selvis sitten lopullisesti se, etten mä ehdi loman aikana saada rahaa yhtään mistään. Tuo parin viikon saldo liitolta auttoi siihen, että sain laskut maksettua ja tehtyä tuon yhden yön reissun pohjanmaalle. Seuraavan hakemuksen mä saan laittaa maanantaina 29.7 ja kun äsken kattelin käsittelyaikoja liitolla niin 10 päivää oli tällä hetkellä. Jeppis!! Tarkoittaa siis että seuraavan kerran mulle tulee rahaa kun oon jo ollut töissä noin viikon. Samaan syssyyn sitten tuleekin sekä liitolta että eka tili loman jälkeen. Ens kesää varten on ihan pakko keksiä jotain. Tällänen peli ei oikein tunnu kivalta. 

Rahattomuus, vielä kun se on itsestä riippumatonta, on kyllä monella tapaa todella ahdistava asia. Mua ensinnäkin hävettää ihan älyttömästi ettei rahaa oo mihinkään. Nytkin koitin käydä noilla vähillä rahoillani ruokakaupassa täydentämässä varastoja, sillä tuntuu etten oon pystynyt ruokaostoksistakaan omaa osuuttani hoitamaan. Mulle se, että mä kannan oman korteni kekoon menojen suhteen on tosi tärkeä asia. En todellakaan halua tuntea eläväni jonkun siivellä. Rahattomuus aiheuttaa myös sen, että suurin osa siitä mitä haluaisin kesälomalla nähdä ja kokea jää vaan haaveeksi. Ihan eniten mua harmittaa se, etten pysty lasten kanssa tekemään mitään reissuja kesän aikana. Ois ollut haaveissa vaikka mitä. Sitten on vielä se, että välttämättä mitään festareita tai muuta rahaa vievää juttua olisi edes tullut tehtyä mutta ajatuksen tasolla se, että en voisi tehdä vaikka haluaisin on niin ahdistavaa ettei mitään rajaa. Turha tässä nyt on valittaa tästäkään kun ei asialle mitään voi. Pitänee kattoa jos elokuulle vielä sais jotain viikonloppureissua järkättyä.

Siinäpä sitä taas tuli päivän ahdistus annos. Juuri mikään muu asia ei sitten tuon rinnalla tunnukaan ahdistavalta. Kyllä mulla takaraivossa on koko ajan sellasia juttuja joihin pitäisi tarttua sopivalla hetkellä. Mikään pakko ei kuitenkaan oo. Uuden yhteisen kodin löytäminen on mielessä. Miten sen kanssa käy ja millä aikataululla, ei oo vielä yhtään tiedossa. Sekin asia tuntuu välillä jotenkin pelottavalta siitä huolimatta että tässä me yksiössä on asusteltu jo pari vuotta. Sulassa sovussa. Tästä on tullut mulle tosi tärkeä paikka ja tähän fyysisesti konkretisoituu mun uusi elämä. Tämän pikku yksiön ansiosta musta on tullut taas onnellinen ja oon voinut kokea tunteita joita en ehkä koskaan aiemmin ollut kokenut. Juu juu, toki tuolla täälä kanssani asuvalla miehelläkin on asiaan jotain osuutta mutta se tunne, että kotiin on kiva tulla on ollut niin huumaavaa etten ollut edes käsittänyt miten paljon se merkitsee. Mä sanon edelleen että jos sulla on sellanen olo että kotona on hyvä olla niin muista aina välillä että kaikilla se ei oo suinkaan niin. Ja ole kiitollinen että olet niin onnekas. Oon kokenut ihan liian monta vuotta sitä, ettei maailmassa ole mitään sellaista paikkaa jossa olis hyvä olla ja akut latautuis että jaksais taas ottaa maailman tyrskyt vastaan. Tiedän siis tässä asiassa tarkalleen mistä puhun. Oon myös erittäin selvillä siitä, että se minkä kodiksi tunnet ei katso neliöitä tai pihan kokoa. Paljon onnellisempi voi olla pienessä yksiössä kun isossa kartanossa. Kaikki on kiinni siitä fiiliksestä mikä sulla on syvällä sisällä kun ajatteletkin kotiin menoa. Tuleeko siitä sellanen levollinen olo, että sitten saa huokaista ja kaikki paska jää hetkeksi oven ulkopuolelle. Vai tuntuuko siltä, että haluat keinolla millä hyvänsä pitkittää sinne menemistä koska ajatuskin ahdistaa. Siinä miettimisen aihetta.

Mulla on sellanen olotila, että jotain muutoksia on tulossa. En vaan oikein tiedä mitä muuta kun ehkä tuo muuttaminen. Se nyt toki onkin aika iso asia. On vaan sellanen tunne, että vuoden päästä mä en ole tässä samassa tilanteessa. Moni muukin mun lähipiiristä on sanonut kyllä samaa joten jotain muutosten tuulia on vissiin ilmassa laajemminkin. Itse asiassa tässä tunteessa ei ole kyse mistään sen ihmeellisemmästä vaan noista ajatuksista joita mun päässä pyörii. Ehkä mä odotankin joidenkin muutosten tulevan. Yritän elää päivä kerrallaan edelleen ja olla aistit avoinna kaikelle mitä vastaan tulee. Käsitellä asiat aina silloin kun ne on ajankohtaisia. Vähän niinkun practice what you preach- tyyppisesti. Just eilen Akin tytön kanssa kävin keskustelua siitä ettei tulevan murehtiminen kannata. Ottaa asiat vastaan niinkun ne eteen tulee ja käsittelee yks kerrallaan.

Töiden suhteen mulla on todennäköisesti iso päätös tehtävänä heti syksyn tullen. Päätös on siis oikeasti todella iso ja merkittävä enkä oo ihan varma miten mä sen pystyn tekemään. Kyseessä on mihin mä haluan tulevaisuudessa paneutua, toimistohommiin vai ohjaajan hommiin. Jälleen oon siinä risteyksessä jossa kohtaa järki ja tunteet. Tehdäkö näin iso päätös järjellä vai sydämellä?Tässä kohtaa voisin olla aika varma, että päätös tehdään mulle ominaiseen tapaan todellakin sydämellä ja perusteena käytetään sitä mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Kuitenkin mulla on pelissä edelleen se toisia miellyttää haluava puoli, josta pitäis päästä kokonaan eroon mutta siellä se on sitkeästi. Tämä asia vaivaa mua tuolla mielen perukoilla ihan päivittäin sillä tiedän tilanteen tulevan aika äkkiäkin töiden alettua ja haluan olla jollain tasolla jo pureskellut asiaa ennen päätöksen tekoa. Molemmissa töissä on puolensa, sehän siitä hankalan tekeekin. Täytyy olla kiitollinen että töitä riittää ja tuntuu että oon vakuuttanut kyvyilläni täällä uudessa kotikaupungissa. Se on siis pääasia että töitä joka tapausessa on tiedossa eikä tarvi ihan heti pelätä työttömyyttä.

Tänään mä tahtoisin pistäytyä yksillä terassilla koska kelitkin suosii. Siinä nimittäin yks homma jota joka kesä haluais ainakin kerran tehdä, käydän terassilla auringon paisteessa nauttimassa jääkylmän omenasiiderin. Siihen ajattelin että olis kumminkin varaa vaikka budjetti muuten olematon onkin.

Aurinkoisen lämmintä viikonloppuna!

rakkaudella,

Sartsa

PS) Loppuun vielä pari kuvaa mun aamulenkin varrelta jotka on juuri sitä mun mielenmaisemaa joka eniten inspiroi.

LAISKAN PÄIVÄN ALKAJAISIKSI KESÄN TOP 3

Huh huh. Nyt ei voi muuta sanoa. Aamulenkki takana ja nyt on sanottava, että kaikista tämän loman aikaisista lenkeistä tänään oli jostain syystä kaikista työläin. Oli tosi tahmeaa oikeastaan koko matkan vaikka onneksi auringon ihana paiste ja ympärillä oleva tosi nätti luonto siivittivät matkaa osin ihan huomaamatta. Loppumatkasta alkoi sattua oikeaan lonkkaan jostain syystä ja vipa kilometri oli vähemmän mukava. Kumminkin tuli lähes 6 kilsaa taas tallattua joten tosi hyvä fiilishän siitä toki päällimmäiseksi jäi. Tämä hetki, kun on saanut hikiset lenkkivaatteet pois päältä, venytellyt hiukan ja käynyt suihkussa on kyllä niin super. Täs mä saunatakki päällä istun terassilla näpyttelemässä. Seuraa mulle tekee edelleen, kuten koko aamulenkinkin ajan, radio Novan aamussa Esko Eerikäinen ja Kalle Lamberg. Mun lemppareita molemmat. Lämpötilakin on nousemaan päin, lenkille lähtiessä oli 15 astetta ja nyt jo lähes 18. Tekis mieli ihan sanoa, että elämä on mallillaan just nyt. Kesä, eikä mitään tekemistä..laulaa Maija Vilkkumaakin. Juuri tänään ja tällä hetkellä siis kaikki on oikein hyvin.

Tuossa aamun aikana Esko ja Kalle heittivät ilmoille kysymyksen mitkä on just sulle ne 3 must asiaa kesällä. Oli nähtävästi tehty tutkimus että ylipäänsä suomalaisille nämä 3 asiaa on grillaus, uiminen ja juominen. En nyt muista tarkalleen tuota juomista että oliko se määritelty jotenkin yksityiskohtaisemmin mutta yhtä kaikki, juominen. Tottakai sitä alkoi itte miettiä mitä ne 3 asiaa mulle olis. No mun mielestä kesä ei oo kesä jos ei saa grillata. Mä voisin grillata vaikka koko kesän joka ikinen päivä jos se ois mahdollista. Joskus tuntuu, että grillaamisesta on tullu itelle jopa vähän pakkomielle sen takia kun sitä ei voi tehdä. Kerrostalossa siis on grillaaminen kielletty joten mä kaipaan sitä todella paljon, tunnustan.

Toinen asia joka kesällä on ehdottomasti tehtävä on päivä rannalla ja siihenhän liittyy tietty uiminen. En edes oo mitenkään kovin innokas auringonpalvoja. Tykkään kyllä auringosta mutta en tieten tahtoen mee vaikka makaamaan aurinkoon. En oikein edes pysty kun tulee huono olo. Mutta rantapäivä kuuluu ehdottomasti kesään. Sellanen, että otetaan mukaan vähän syömistä ja juomista, ehkä hyvä kirjakin tai ristikkolehti. Istutaan, jutellaan ja ollaan vaan. Yks sellainen päivä on onneksi jo tänä kesänä takana ja ellei nyt ala todelliset helteet niin taitaa jäädä ainoaksi kerraksi. Uimassakin oon käynyt vaan kerran, juhannuksena saunasta päin. Saa nähdä jäikö se ainoaksi uintikerraksi.

Kolmas asia on, yllättävää kyllä, oleminen vaan ilman mitään suunnitelmia. Just sellanen päivä kun tänään. Voi tehdä kotihommia tai olla tekemättä. Mennä päikkäreille jos siltä tuntuu ja käydä vaikka kaupoissa jos huvittaa. Tämäkin pätee mulla vain pienissä erissä eli monta päivää putkeen tekemättömyttä ei oo mun kuppi teetä. Mutta siis joo, tälläinen on kesäloman herkkua.

Syy, miksi nuo kolme asiaa valikoitui mun top 3 listalle oli se, että niitä ei voi tehdä talvella. Ne kuuluu ihan spesiaalisti vaan kesään. Tykkäänhän mä toki festareistakin sun muista kesätapahtumista, mutta ne nyt ei ollut kumminkaan kolmen eniten kiksejä tuottavan asian listalla.

Käväisin tuossa piipahduksen pohjanmaallakin. Tiistaina lähdin ja yhden yön olin mun vanhempien luona. Paljon ehdin taas vuorokauden aikana mutta kotiin tulin aivan todella uupuneena. Reissu oli henkisesti raskas monestakin syystä mutta ehdottomasti tarpeellinen. Nyt on aikaa taas toipua ja sen takia varmaan tämä laiska päivä tuleekin juuri tarpeeseen.

Mun päässä pyörii tosi monenlaisia juttuja tällä hetkellä. Sellaisia joista haluaisin kirjoittaa mutta tuntuu ettei nyt oo aika. Jospa jätän siis tämän vaan näihin tämän päivän fiiliksiin ja kuulumisiin. Viikonloppua kohti ollaan menossa kovaa vauhtia. Nautitaan auringosta nyt kun se kerran meidän
iloksi on jälleen tulossa.

rakkaudella,
Sartsa

KATSASTUS AUTOLLE JA ITSELLE

Mitä mulle kuuluu? Kiitos ihan hyvää kait. Niin, mutta mitä mulle oikeasti kuuluu. Hmmm.....

Tämä viikko ainakin lähti matkaan reippaasti kun reissu Keuruulle on jo tehtynä. Kävin viemässä Akin kiesiä katsastukseen ja tulin Hyväksytty pahvin kanssa jo kotiinkin. Lenkki jää nyt tältä aamulta ainakin tekemättä, mutta katsotaan josko sitten myöhemmällä.

Viikonloppu meni äkkiä. Toisaalta se, että lapset oli täällä ja lähtivät lauantaina, tuntuu hirmun kaukaiselta. Lauantaina yritettiin käydä taas notskilla mutta tällä kertaa vedettiin vesiperä toisensa perään. Ei etitty mitään laavua vaan ihan vain notskipaikkaa ja se mihin oltiin menossa oli niin täynnä porukkaa ettei sekaan kerrassaan mahtunut. Sitten vaan ei löydetty sopivaa niin päädyttiin ihailemaan vaan rotkojärveä tuolla Jämsän suunnalla ja tultiin kotiin syömään. Eilinen puolestaan meni Akin äidin luona, missä oli monenlaista puuhaa. Tai siis he puuhasivat ja mä koitin pysyä pois alta. Lähdinkin sitten jossain vaiheessa pikku lenkille ja päädyinkin käveleskelemään tunnin verran. Kelikin kerran suosi.

No mutta, asiaan. Omia kuulumisiani on tässä tullut taas kyseltyä ja tällä hetkellä on jotenkin sellanen fiilis jota ei osaa kuvailla. Ensinnäkin, mä voisin mennä töihin vaikka heti. Ei haittaisi yhtään. Mulle ei oo oikein koskaan sopinut tällänen oleskelu vaan kovin pitkää aikaa. Koko alkukesän oon ollut käytännössä rahaton, sillä oon ollut lomautettuna nyt kuukauden eikä senttiäkään oo liiton rahoja vielä tullut. Viime viikolla asioin pariinkin otteeseen liiton tätin kanssa puhelimessa, kun olivat vailla yhtä sun toista paperia. Jouduin jopa käydä sivistysjohtajamme puheilla että sain uuden työsopimuksen missä oli maininta siitä, että kesän aikana olen lomautettuna. Nyt alkais näyttää siltä, että huomenna vihdoin tulisi muutama raha mun tilille. Seuraavan raha-anomuksen liittoon saan laittaa vasta kuun lopussa joten vaikka sen jälkeen rahahanat aukeisivat miten äkkiä tahansa niin se tarkoittaa että käytännössä joudun pärjätä tosi pienellä rahalla koko loppuloman. Tuossa varmaan yksi iso syy siihen, ettei tämä kesälomailu oikein herkulta tunnu. Tähän asti ei oo edes ollut varaa bensatankkia täyttää niin paljoa että olis voinut lähteä mihinkään kauemmas ajelemaan. Huomenna sitten kun rahaa tulee, niin ajattelin lähteä käymään pohjanmaalla. Lomailu olis ihan eri hommaa jos ois ajatuksen tasolla mahdollista lähteä tekemään jotain pikku road trippiä johonkin päin armasta isänmaata. Ulkomaat on varmaankin pakko unohtaa toistaiseksi, että pääsen taas rahallisesti jotenkin jaloilleni jahka ne hurjat rahahanat vihdoin taas aukenevat.

Oon huomannut, että mua hävettää ihan älyttömästi se ettei rahaa oo. Vaikka siihen nytkin on täysin pätevä syy, eikä esimerkiksi mun leväperäinen suhtautuminen rahaan, niin silti mä huomaan että mua hävettää. Aikuinen ihminen eikä sen vertaa oo laitettuna sukanvarteen että pärjäis näissä poikkeusolosuhteissa. Ei mulla jää laitettavaa sinne sukanvarteen, kerta kaikkiaan. Sitäkin on tullut kyllä mietittyä että miksi ei jää. Mihin ihmeeseen mun rahat sitten menee, kun kerran vakituisesti töissä käyvästä ihmisestä on kyse, jonka asumiskustannuksetkaan ei oo mitenkään erityisen hulppeat. Miksi mä oon tällänen uuno rahan kanssa? Miksi mä en voi olla se, joka osaa säästää ja suunnitella rahankäyttöään fiksusti. Mä en vaan oo. Se on nyt kait jo pakko näin 45 vuotiaana tunnustaa, että säästäminen, saati mikään sijoittaminen, ei oo mun kuppi teetä. Mä haluaisin että olis mutta ei se nyt vaan oo. Oon kait liian mukavuudenhaluinen tai jotain. No, ehkä mä pärjään. Oon ainakin tähän asti pärjännyt, ei aina niin hyvin, mutta kumminkin.

Muitakin juttuja on huomannut joita itsessään haluais muuttaa. Itsestään huolehtiminen vaikka nyt esimerkkinä. Tämä olis mun kohdalla niin valtava homma että täytyy oikein miettiä mistä suunnasta ja millä eväin tätä mount Minää lähtis valloittamaan. Pitäis alkaa vähän kattomaan mikä riihipiru sieltä peilistä kunakin aamuna kattelee ja koittaa tehdä sille jotain. Ei sen tarttis antaa ihan niin rehottaa kun se tällä hetkellä rehottaa. Hiukset vois olla pitkän tauon jälkeen ihan jotain muuta kun tämä karvapehko joka se tällä hetkellä on. Joku kiva leikkaus vois piristää kummasti, ja väri. On outuoa, etten oo kolmeen vuoteen värjännyt hiuksiani kertaakaan ja huomaan, että kynnys siihen onkin nyt sitten kasvanut melkoisesti. Musta on tulossa koko ajan tylsempi, sellanen beige tai maitokahvin värinen. Mitä on tapahtunut ja missä vaiheessa? Missä on se eläväinen ja rönsyilevä nainen joka on elämää täynnä? Vai onko se edes hävinnyt mihinkään? Jollain tapaa musta tuntuu, että oon hukannut itseni. Vielä en osaa sanoa, kuinka vakavasta asiasta on kyse mutta tämä on asia joka on..... Niin, mitä se on tehnyt. Aiheuttanut ainakin jonkunlaista levottomuutta tuolla mielen syövereissä. Vaikea näköjään laittaa sanoiksi.

Ei ole kyseessä välttämättä se, että olisin jotenkin tyytymätön tämänhetkiseen elämääni. Itse asiassa jos mietin asioita itseni ulkopuolelta niin tällä hetkellä asiat on tosi hyvin. Tätä inventaariota oon tehnyt aiemminkin, eikä oo kovin pitkäkään kun täälläkin tästä puhuin. Parisuhteessa kaikki hyvin, vakituinen työpaikka plakkarissa, kiva koti jossa on hyvä olla jne. Ei mitään valittamisen eikä ahdistumisen aihetta. Tässähän se nyt taitaakin olla sitten se juju. Olen etsinyt syytä tälle levottomuudelleni noista ulkoisista asioista kun olisi pitänyt jo hyvän aikaa sitten katsoa itseäni sisältä päin. Huomaan nyt kun yritän näitä ajatuksiani saada tähän kirjoitettuun muotoon, että asia on täysin selvä. Mä oon niin tyytymätön itteeni fyysisesti että se aiheuttaa sellaista tunnetta, että tarttis tehdä jotain. Ikinä aiemmin elämässäni tälläistä ei oo tässä mittakaavassa tainnut ollakaan. Aina on ollut joku ulkoinen asia, vaikkapa parisuhde tai työ, joka on ollut niin rempallaan että niitä on tarvinnut alkaa remppaamaan. Voisiko olla nyt niin, että kun henkisellä puolella on saatu asiat kuntoon niin alkaa kiinnittämään huomiota myös noihin fyysisiin ominaisuuksiin. Näin se muuten saattaa hyvinkin olla.

Eniten tyytymättömyyttä aiheuttaa mun terveys. Mua inhottaa todella paljon nuo lääkkeet mitä joudun syömään. Kilpirauhaseen ja verenpaineeseen. Ne on mulle merkki epäonnistumisesta ja siitä, että nyt ollaan tosi huonossa jamassa kun on kaksi pysyvää lääkitystä menossa. Olisin halunnut olla paljon iäkkäämpi ennenkuin moisia olisi tarvittu. Se, että oon päästänyt itteni lihomaan tänne muuton myötä näin paljon, on mulle todella kova paikka. Kukaan ei uskokaan kuinka kova. Se ei oo ollut mun itsetunnolle todellakaan mikään hyvä asia. Yhtenä isona syynä on varmaan sekin, että sain itteni aika hyvään fyysiseen kuntoon kun harrastin säännöllisesti liikuntaa ja nyt kun se kaikki on jäänyt niin pettymys itteäni kohtaan on valtava. Jos nyt en entuudestaankaan oo itsetuntoni kanssa oikein pärjännyt niin nyt se on mennyt tosi lujaa alamäkeä. On päiviä jolloin en haluaisi lähteä Akin kanssa mihinkään kun ajattelen, että se joutuu häpeemään mua. Tällänen läski, joka pursuaa vaatteistaan ja nivelet naksuu joka askeleella. Hiukset roikkuu miten sattuu ja meikkiä nyt ei missään nimessä oo voinut laittaa sitten vähääkään. Se, miksi en tee näille asioille mitään on täys mysteeri. Joskus en vaan jaksa. Toisinaan teen kyllä, mutta en omasta mielestäni riittävästi. Mulla on itteäni kohtaan rima niin älyttömän korkealla että ruoskin kyllä heti jos siihen on mielestäni vähänkään aihetta. Pitäis alkaa hemmotella itteänsä vähän enemmän niin ehkäpä sitten jonkulainen itsensä kunnioitus tulis takaisin.

Itsensä laittamisesta tuli muutenkin mieleeni sellainen asia, että jos mä joskus laitan hiuksiani tai meikkaan niin teen sen pääsääntöisesti itseni takia. Siksi, että musta on kiva tehdä niin. Jos lähtee johonkin hippailemaan niin on tosi kiva laittautua ja poiketa silläkin tavalla arjesta. Mä en laittaudu toisia varten enkä takuulla ainakaan vastakkaista sukupuolta varten. Mulla on kotona mies joka hyväksyy mut tälläisenä kun mä pieruverkkareissani ja hikisessä hupparissani oon. En tarvi toisilta hyväksyntää. Sitten taas ajattelee, että voishan sitä joskus kotonakin,ihan arjessa, vähän panostaa ihan vaan omaksi ja sen toisenkin mieliksi.

Saattaa olla nyt sitten, että tämän avautumisen jälkeen mä oon viisaampi suhteessa itseeni. Ajatusten laittaminen näin itsellekin luettavaan muotoon tuo kummasti perspektiiviä. Ihan kun pystyis mennä omiin ajatuksiin ulkopuolisen silmin ja sohia niitä vähän kepillä. Alan siis pikkuhiljaa ehkäpä saamaan kiinni siitä, mikä mättää ja mitä sille vois olla tehtävissä. Liikunnan lisääminen taitaa olla lähtökohta omaan sisäiseen hyvinvointiin. Se tuo hyvän mielen siitä, että saa aikaiseksi liikuttaa itteään. Samalla se saattaa auttaa pudottamaan muutaman kilon ja liikunnan tuomalla hyvän olon fiiliksellä kestää itsessään joitan epäkohtiakin ehkä paremmin. Mähän oon jo alottanutkin tuota säännöllistä liikkumista ja se on tuonut hyvän olon jo tullessaan.

Toivon myös, että pääsen pikkuhiljaa eroon myös siitä huonon itsetunnon tuomasta kuonasta mikä laittaa ajattelemaan etten kelpaa. Sitä mä en enää ikinä halua ittelleni. Oon kantanut tuota ajatusta mukanani ihan liian pitkään elämäni aikana. Jättänyt sen taakseni ja siellä saa pysyäkin. Se tunne on nostanut viime aikoina päätään ja mulle se aiheuttaa sellasen kylmän ja kolkon fiiliksen tuonne sydämen tienoille. Että ei taas. Masennus on se minkä kanssa moinen yleensä on tullut. Sitä vastaan mä tuun taistelemaan kynsin ja hampain. En aio enää koskaan luisua siihen kuiluun.

Näin. Tämmönen katsastus tänään myös 45vuotiaalle Sartsalle. Eiköhän tästä vielä ihan soiva peli saada pienellä fiksauksella.

Aurinkoista ja kesäistä viikkoa!

rakkaudella,
Sartsa