TAUSTASÄVELENÄ SOIVA BLUES

Voi ihmisen mieli. On se sitten vaan jännä. Sitä pystyy narraamaan näköjään vaikka ja kuinka. Tai sitten mä oon vaan sen verran yksinkertainen ihminen että se onnistuu multa näin hyvin. Tänä aamuna siis hommat on toistuneet tututtuun tapaan. Kellossa oli herätys puoli 8 mutta heräsin jo varttia aiemmin. Muka väsyttii niin älyttömästi mutta alkoi se makoilu tuntua jo selässä ja lonkissa. Sitten vasta hoksasin ajatella, että nukkumaan mentiin klo 22 että olihan siinä nyt herranen aika jo yöunet ihan ruhtinaallisen pituiset. Heti kun sängystä nousin niin ajattelin että tänään nyt en sitten lähde sinne aamulenkille koska oon niin tunnollisesti joka aamu käynyt. Ja jälleen, kaihtimien välistä pilkistänyt aurinko teki tepposensa. Kuulin sanovani itselleni, ajatuksen voimalla siis, että nythän on oikeesti niin että voi vaan mennä ihan lyhyen lenkin. Sellasen joka herättää kropan päivään kivasti. Ja niin mä lähdin kuin lähdinkin.

Lyhyen lenkin päätin sitten kumminkin tehdä ja pitää siitä päätöksestä myös kiinni, sillä eilen huomasin että kun lähti ilman aamupalaa lenkille ja tekikin tuollaisen vähän pidemmän niin alkoi tuntua ikävältä mahassa. Vähän kun ois alkanut vääntää. Tuumin sitten että vaikka asteet ei kovin korkeat noin aikasin aamulla vielä olleetkaan niin yli 5 kilsan lenkki tyhjällä vatsalla oli ehkä liian pitkä. Olo kuitenkin tasaantui kotona kun tankkasi vettä ja sai aamupalan syötyä. Niinpä mä tänään sitten kiersin vaan pienemmän lenkin. 2,8kilsaa oli mittarissa kotiin päästyä. Ihan sopiva. Voi kun sitä sais ittensä aamuisin happihyppelylle sittenkin on pimeää ja kylmää. Kyllä nämä päivät niin mahtavasti on alkanut tällä lailla. Siihen sitten lenkin päälle vähän venyttelin ja lankuttelin. Sittenpä maistuikin jo aamupala.

Tulin taas normiaamupalani kanssa tähän ulos ja otin päivän lehdet mukaan. Aika pian tuohon mun vieressä kukkivaan timjamiin tuli amppari joka innokkaasti siinä nautti omaa aamupalaansa. Ei me kumpikaan toisistamme häiriinnytty. Tänä aamuna lokit on olleet kyllä todella iloisella päällä. Niiden naurua ja ilakointia on ollut ihan kiva seurailla.

Etsi kuvasta amppari

Tänään on meidän taloudessa vähän niinkun perjantai. Akilla nimittäin huomenna pekkaspäivä ja voidaan tehdä mitä halutaan kun ei työt haittaa harrastuksia. Luulenpa siis että päivä menee autokaupoilla. Se ei mua haittaa yhtään. Itse asiassa se on ihan mukavaa hommaa. Muuten viikonloppuna onkin sitten taas kioskin tätin hommia tiedossa kun la ja su ollaan junnukisoissa Jyväskylässä. Itse asiassa tästä on tulossa pitkä viikonloppu syystä että Akin tarvii ens maanantainakin vasta illaksi töihin joten sitä ehtis vaikka sunnuntaina lähteä telttailemaan mikäli nyt vaan kelit suosis. Katsotaan mitä keksitään.

Mulla on ollut viime aikoina tosi paljon ikävä taas kaikkia ystäviä ja läheisiä. Välillä ajattelen, että oon maksanut tästä tämänhetkisestä elämästäni liiankin kovan hinnan kun sosiaaliset ympyrät on kuiviuneet ihan olemattomiin. Tätä tunnetta varmaan korostaa se, että nyt kun kesällä olis ollut aikaa treffailla kaikkia rakkaita niin mulla on ollut rahat niin loppu ettei oo ollut edes bensaan varaa. Enkä mä oo edes myöntänyt että siinä on syy miksi esimerkiksi pohjanmaalla oon käynyt niin vähän kesän aikana. Hävettää, vaikka eihän se mun omaa syytä oo ettei raha-asiat liiton kanssa ole vielä edes kunnolla päässeet alkuun kun jo työt alkaakin. Silti hävettää. Se, ettei osaa pitää mitään hätävararahoja missään. Ei oo pahan päivän tiliä sun muuta. Sitten on sellainen asia, että silloin kun pohjanmaalle menen niin eihän se riitä että mä saan tankkiin niin paljon bensaa että pääsen sinne ja takaisin. No joo, näin tämä kesä nyt kumminkin on mennyt. Ens viikko vielä lomaa ja sitten pääsen töihin. Juu, luit ihan oikein. Pääsen. Meen kovasti mielellään jo töihin.

Mun pää on tällä hetkellä toisaalta ihan tyhjä ja toisaalta niin täynnä ajatuksia etten oikein saa nyt ulos mitään. Eletään sellaisia aikoja, että tuolla ajatushautomossa on menossa niin paljon kaikenlaista. Monta sellaista asiaa jotka täytyy ratkaista ja joihin täytyy puuttua koska ne vaikuttavat mun elämänlaatuun negatiivisesti. Vielä en osaa tarttua oikein mihinkään, vaan odottelen aikaa parempaa. Vakavasti sairastavan ystävän asiakin on mun mielessä joka päivä. Ajatus vie väkisin menneisiin yhteisiin juttuihin ja siihen, että haluaisin niin kovasti nähdä pitkästä aikaa ja puhua asiat halki. Hiukan sellainen blues vivahtaa mun tämänhetkisessä olemisessa, ja kuten oon tainnut aiemminkin todeta niin tuntuu että jonkinlainen muutos on tulossa. Vai onko se vaan tarpeen. Sitä on mietittävä.

Toiveikasta torstaita!

rakkaudella,
Sartsa