Tämä viikko ainakin lähti matkaan reippaasti kun reissu Keuruulle on jo tehtynä. Kävin viemässä Akin kiesiä katsastukseen ja tulin Hyväksytty pahvin kanssa jo kotiinkin. Lenkki jää nyt tältä aamulta ainakin tekemättä, mutta katsotaan josko sitten myöhemmällä.
Viikonloppu meni äkkiä. Toisaalta se, että lapset oli täällä ja lähtivät lauantaina, tuntuu hirmun kaukaiselta. Lauantaina yritettiin käydä taas notskilla mutta tällä kertaa vedettiin vesiperä toisensa perään. Ei etitty mitään laavua vaan ihan vain notskipaikkaa ja se mihin oltiin menossa oli niin täynnä porukkaa ettei sekaan kerrassaan mahtunut. Sitten vaan ei löydetty sopivaa niin päädyttiin ihailemaan vaan rotkojärveä tuolla Jämsän suunnalla ja tultiin kotiin syömään. Eilinen puolestaan meni Akin äidin luona, missä oli monenlaista puuhaa. Tai siis he puuhasivat ja mä koitin pysyä pois alta. Lähdinkin sitten jossain vaiheessa pikku lenkille ja päädyinkin käveleskelemään tunnin verran. Kelikin kerran suosi.
No mutta, asiaan. Omia kuulumisiani on tässä tullut taas kyseltyä ja tällä hetkellä on jotenkin sellanen fiilis jota ei osaa kuvailla. Ensinnäkin, mä voisin mennä töihin vaikka heti. Ei haittaisi yhtään. Mulle ei oo oikein koskaan sopinut tällänen oleskelu vaan kovin pitkää aikaa. Koko alkukesän oon ollut käytännössä rahaton, sillä oon ollut lomautettuna nyt kuukauden eikä senttiäkään oo liiton rahoja vielä tullut. Viime viikolla asioin pariinkin otteeseen liiton tätin kanssa puhelimessa, kun olivat vailla yhtä sun toista paperia. Jouduin jopa käydä sivistysjohtajamme puheilla että sain uuden työsopimuksen missä oli maininta siitä, että kesän aikana olen lomautettuna. Nyt alkais näyttää siltä, että huomenna vihdoin tulisi muutama raha mun tilille. Seuraavan raha-anomuksen liittoon saan laittaa vasta kuun lopussa joten vaikka sen jälkeen rahahanat aukeisivat miten äkkiä tahansa niin se tarkoittaa että käytännössä joudun pärjätä tosi pienellä rahalla koko loppuloman. Tuossa varmaan yksi iso syy siihen, ettei tämä kesälomailu oikein herkulta tunnu. Tähän asti ei oo edes ollut varaa bensatankkia täyttää niin paljoa että olis voinut lähteä mihinkään kauemmas ajelemaan. Huomenna sitten kun rahaa tulee, niin ajattelin lähteä käymään pohjanmaalla. Lomailu olis ihan eri hommaa jos ois ajatuksen tasolla mahdollista lähteä tekemään jotain pikku road trippiä johonkin päin armasta isänmaata. Ulkomaat on varmaankin pakko unohtaa toistaiseksi, että pääsen taas rahallisesti jotenkin jaloilleni jahka ne hurjat rahahanat vihdoin taas aukenevat.
Oon huomannut, että mua hävettää ihan älyttömästi se ettei rahaa oo. Vaikka siihen nytkin on täysin pätevä syy, eikä esimerkiksi mun leväperäinen suhtautuminen rahaan, niin silti mä huomaan että mua hävettää. Aikuinen ihminen eikä sen vertaa oo laitettuna sukanvarteen että pärjäis näissä poikkeusolosuhteissa. Ei mulla jää laitettavaa sinne sukanvarteen, kerta kaikkiaan. Sitäkin on tullut kyllä mietittyä että miksi ei jää. Mihin ihmeeseen mun rahat sitten menee, kun kerran vakituisesti töissä käyvästä ihmisestä on kyse, jonka asumiskustannuksetkaan ei oo mitenkään erityisen hulppeat. Miksi mä oon tällänen uuno rahan kanssa? Miksi mä en voi olla se, joka osaa säästää ja suunnitella rahankäyttöään fiksusti. Mä en vaan oo. Se on nyt kait jo pakko näin 45 vuotiaana tunnustaa, että säästäminen, saati mikään sijoittaminen, ei oo mun kuppi teetä. Mä haluaisin että olis mutta ei se nyt vaan oo. Oon kait liian mukavuudenhaluinen tai jotain. No, ehkä mä pärjään. Oon ainakin tähän asti pärjännyt, ei aina niin hyvin, mutta kumminkin.
Muitakin juttuja on huomannut joita itsessään haluais muuttaa. Itsestään huolehtiminen vaikka nyt esimerkkinä. Tämä olis mun kohdalla niin valtava homma että täytyy oikein miettiä mistä suunnasta ja millä eväin tätä mount Minää lähtis valloittamaan. Pitäis alkaa vähän kattomaan mikä riihipiru sieltä peilistä kunakin aamuna kattelee ja koittaa tehdä sille jotain. Ei sen tarttis antaa ihan niin rehottaa kun se tällä hetkellä rehottaa. Hiukset vois olla pitkän tauon jälkeen ihan jotain muuta kun tämä karvapehko joka se tällä hetkellä on. Joku kiva leikkaus vois piristää kummasti, ja väri. On outuoa, etten oo kolmeen vuoteen värjännyt hiuksiani kertaakaan ja huomaan, että kynnys siihen onkin nyt sitten kasvanut melkoisesti. Musta on tulossa koko ajan tylsempi, sellanen beige tai maitokahvin värinen. Mitä on tapahtunut ja missä vaiheessa? Missä on se eläväinen ja rönsyilevä nainen joka on elämää täynnä? Vai onko se edes hävinnyt mihinkään? Jollain tapaa musta tuntuu, että oon hukannut itseni. Vielä en osaa sanoa, kuinka vakavasta asiasta on kyse mutta tämä on asia joka on..... Niin, mitä se on tehnyt. Aiheuttanut ainakin jonkunlaista levottomuutta tuolla mielen syövereissä. Vaikea näköjään laittaa sanoiksi.
Ei ole kyseessä välttämättä se, että olisin jotenkin tyytymätön tämänhetkiseen elämääni. Itse asiassa jos mietin asioita itseni ulkopuolelta niin tällä hetkellä asiat on tosi hyvin. Tätä inventaariota oon tehnyt aiemminkin, eikä oo kovin pitkäkään kun täälläkin tästä puhuin. Parisuhteessa kaikki hyvin, vakituinen työpaikka plakkarissa, kiva koti jossa on hyvä olla jne. Ei mitään valittamisen eikä ahdistumisen aihetta. Tässähän se nyt taitaakin olla sitten se juju. Olen etsinyt syytä tälle levottomuudelleni noista ulkoisista asioista kun olisi pitänyt jo hyvän aikaa sitten katsoa itseäni sisältä päin. Huomaan nyt kun yritän näitä ajatuksiani saada tähän kirjoitettuun muotoon, että asia on täysin selvä. Mä oon niin tyytymätön itteeni fyysisesti että se aiheuttaa sellaista tunnetta, että tarttis tehdä jotain. Ikinä aiemmin elämässäni tälläistä ei oo tässä mittakaavassa tainnut ollakaan. Aina on ollut joku ulkoinen asia, vaikkapa parisuhde tai työ, joka on ollut niin rempallaan että niitä on tarvinnut alkaa remppaamaan. Voisiko olla nyt niin, että kun henkisellä puolella on saatu asiat kuntoon niin alkaa kiinnittämään huomiota myös noihin fyysisiin ominaisuuksiin. Näin se muuten saattaa hyvinkin olla.
Eniten tyytymättömyyttä aiheuttaa mun terveys. Mua inhottaa todella paljon nuo lääkkeet mitä joudun syömään. Kilpirauhaseen ja verenpaineeseen. Ne on mulle merkki epäonnistumisesta ja siitä, että nyt ollaan tosi huonossa jamassa kun on kaksi pysyvää lääkitystä menossa. Olisin halunnut olla paljon iäkkäämpi ennenkuin moisia olisi tarvittu. Se, että oon päästänyt itteni lihomaan tänne muuton myötä näin paljon, on mulle todella kova paikka. Kukaan ei uskokaan kuinka kova. Se ei oo ollut mun itsetunnolle todellakaan mikään hyvä asia. Yhtenä isona syynä on varmaan sekin, että sain itteni aika hyvään fyysiseen kuntoon kun harrastin säännöllisesti liikuntaa ja nyt kun se kaikki on jäänyt niin pettymys itteäni kohtaan on valtava. Jos nyt en entuudestaankaan oo itsetuntoni kanssa oikein pärjännyt niin nyt se on mennyt tosi lujaa alamäkeä. On päiviä jolloin en haluaisi lähteä Akin kanssa mihinkään kun ajattelen, että se joutuu häpeemään mua. Tällänen läski, joka pursuaa vaatteistaan ja nivelet naksuu joka askeleella. Hiukset roikkuu miten sattuu ja meikkiä nyt ei missään nimessä oo voinut laittaa sitten vähääkään. Se, miksi en tee näille asioille mitään on täys mysteeri. Joskus en vaan jaksa. Toisinaan teen kyllä, mutta en omasta mielestäni riittävästi. Mulla on itteäni kohtaan rima niin älyttömän korkealla että ruoskin kyllä heti jos siihen on mielestäni vähänkään aihetta. Pitäis alkaa hemmotella itteänsä vähän enemmän niin ehkäpä sitten jonkulainen itsensä kunnioitus tulis takaisin.
Itsensä laittamisesta tuli muutenkin mieleeni sellainen asia, että jos mä joskus laitan hiuksiani tai meikkaan niin teen sen pääsääntöisesti itseni takia. Siksi, että musta on kiva tehdä niin. Jos lähtee johonkin hippailemaan niin on tosi kiva laittautua ja poiketa silläkin tavalla arjesta. Mä en laittaudu toisia varten enkä takuulla ainakaan vastakkaista sukupuolta varten. Mulla on kotona mies joka hyväksyy mut tälläisenä kun mä pieruverkkareissani ja hikisessä hupparissani oon. En tarvi toisilta hyväksyntää. Sitten taas ajattelee, että voishan sitä joskus kotonakin,ihan arjessa, vähän panostaa ihan vaan omaksi ja sen toisenkin mieliksi.
Saattaa olla nyt sitten, että tämän avautumisen jälkeen mä oon viisaampi suhteessa itseeni. Ajatusten laittaminen näin itsellekin luettavaan muotoon tuo kummasti perspektiiviä. Ihan kun pystyis mennä omiin ajatuksiin ulkopuolisen silmin ja sohia niitä vähän kepillä. Alan siis pikkuhiljaa ehkäpä saamaan kiinni siitä, mikä mättää ja mitä sille vois olla tehtävissä. Liikunnan lisääminen taitaa olla lähtökohta omaan sisäiseen hyvinvointiin. Se tuo hyvän mielen siitä, että saa aikaiseksi liikuttaa itteään. Samalla se saattaa auttaa pudottamaan muutaman kilon ja liikunnan tuomalla hyvän olon fiiliksellä kestää itsessään joitan epäkohtiakin ehkä paremmin. Mähän oon jo alottanutkin tuota säännöllistä liikkumista ja se on tuonut hyvän olon jo tullessaan.
Toivon myös, että pääsen pikkuhiljaa eroon myös siitä huonon itsetunnon tuomasta kuonasta mikä laittaa ajattelemaan etten kelpaa. Sitä mä en enää ikinä halua ittelleni. Oon kantanut tuota ajatusta mukanani ihan liian pitkään elämäni aikana. Jättänyt sen taakseni ja siellä saa pysyäkin. Se tunne on nostanut viime aikoina päätään ja mulle se aiheuttaa sellasen kylmän ja kolkon fiiliksen tuonne sydämen tienoille. Että ei taas. Masennus on se minkä kanssa moinen yleensä on tullut. Sitä vastaan mä tuun taistelemaan kynsin ja hampain. En aio enää koskaan luisua siihen kuiluun.
Näin. Tämmönen katsastus tänään myös 45vuotiaalle Sartsalle. Eiköhän tästä vielä ihan soiva peli saada pienellä fiksauksella.
Aurinkoista ja kesäistä viikkoa!
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti