Onneksi, kaikille universumin voimille kiitos, kaksi edellistä tarinaa on saaneet onnellisen lopun. Syöpä on saatu nujerrettua ja elämä voi niiltä osin jatkua taas ainakin tovin verran paremmissa merkeissä. Tämä uusin tapaus on nyt sitten aikamoisessa akuuttivaiheessa ja pelko siitä mitä tapahtuu seuraavaksi on käsinkosketeltava. Kaiken lisäksi minä oon asiassa aivan täysin sivullinen joten mikäs mulla nyt on tässä ollessa verrattuna henkilöön itseensä ja ihan lähipiiriin. Aivan kammottavaa ajatella edes mitä kaikkea sielä läpikäydään. Mä oon niin paljon positiivisia ajatuksia koittanut kerätä ja lähettää niitä voimaksi jaksaa taistella tällä hetkellä vielä sellaista mörköä vastaan jonka olinpaikasta ei tiedä. Pahinta, mitä itse vois kuvitella on se, että joutuis vakavasti sairastaa eikä tietäisi tarkalleen mistä on kyse. Mä en pysty oikein tarttumaan mihinkään, sillä ajattelen koko ajan mitä sinne sairaalaan kuuluu. Mitä siellä tapahtuu? Miten siellä jaksellaan? Löytyykö tepsivä hoitomuoto vihdoin?
Eilen tuli uutinen hiihtäjä Mona-Liisa Nousiaisen kuolemasta. Vasta 36 vuotias!! Tuntuu niin älyttömän turhalta tuollaiset kuolemat. Mistä ihmeestä tuo syövän räjähdysmäinen kasvu voi oikein johtua. Sitä oon tosi paljon miettinut. On itselläkin sellainen tunne, että sehän on vaan ajan kysymys kun se osuu omalle kohdalle. Oon miettinyt että sen täytyy jotenkin johtua tästä ruuasta mitä me syödään. Tai sitten ilmasta jota me hengitellään. Mikä muu asia yhdistäis näin suurta joukkoa ihmisiä. En ymmärrä mutta tulee jotenkin sellanen epätoivoinen ja vähän pelokaskin olo, että koska se iskee omalle kohdalle tai ihan lähipiiriin. Se antaa kyllä entistä enemmän myös sellasta fiilistä itelle, että tätä elämää on elettävä just nyt eikä sit ku. Tehdä niitä juttuja jotka tekee onnelliseksi ja pidettävä ihmisistä lähellään hyvä huoli.
Tämmöstä mun pääs pyörii vaikka tähän päivämäärään liittyy paljon ihanaa ja onnellistakin. Jos mentäis toviksi niiden pariin ja koitettais unohtaa nuo ikävyydet, joille ei kuitenkaan mitään voi. Mitäs tästä päivästä? No eipä juuri mitään muuta kun että tasan 3 vuotta sitten mä löysin tuon mun tähänastisen elämäni isoimman rakkauden tuolta somen ihmemaasta. Edelleenkin tuntuu tosi uskomattomalta että MINÄ oon löytänyt elämänkumppanin Tinderistä. Minä, joka oon aina ollut niin skeptinen moisten suhteen ja jonka pistäytyminen siellä oli nytkin aikamoisen lyhyt. En muista oonko mä täälä edes kertonut koko tarinaa. Noh, voisin nyt vaikka lyhyesti kertoa miten mun elämä muuttui 3 vuotta sitten.
Mä en ollut koskaan edes käynyt missän treffipalstoilla tai vastaavissa. Se homma ei tuntunut mun jutulta sitte yhtään. Olin sitä mieltä että se oikea tyyppi tulee vastaan jossain jos on tullakseen. Ei ollut tarvetta sinänsä lähteä ettimään. Enkä itse asiassa edes uskonut sellaiseen. No sitten kävi niin, että olin ystäväni luona viikonloppua viettämässä ja hän sitten alkoi yllyttää, että lataisin Tinderin ihan vaan niinku huvin vuoksi. Mä en tienny koko hommasta yhtään mitään että miten se toimii tai muuta ja aluksi sanoinkin että lataa kuule itte vaan. No, sitte kumminkin päätin jossain vaiheessa ihan silkasta uteliaisuudesta ladata sen. Se kun ladattiin facebook tunnuksilla niin sieltähän alkoi samantien suoltaa miesten kuvia ruutuun. Säikähdin aluksi niin että puhelin lensi kädestä. Sitten täytyikin alkaa googletella miten koko sovellus toimii ja mikä sielä on homman nimi. Siinä sitten alkushokissa tuli pyyhittyä ruutua epähuomiossa vääräänkin suuntaan. Eli kun oli tarkoitus laittaa rastia että ei kiitos niin tulikin laitettua sydän. Näin kävi myöskin Akin kohdalla. Se oli ihan puhdas vahinko sydän. Jälkeenpäin kuulin, että hänellä oli käynyt niin ettei Tinder ollut hyväksynyt ruksia joten oli sitten laittanut sydämen. Kun meistä sitten tuli match niin jostain syystä mä päätin sitten kirjottaa hälle ja kysellä että kuka siellä toisessa päässä mahtoi oikein olla. Ja loppu onkin sitten historiaa. Siitä alkoi samantien tosi tiivis kirjoittelu ja siinä me käytiin koko sen astiset elämät ihan pohjamutia myöten läpi. Oli todella helppoa jutella kaikenlaisista asioista, ikävistä ja vaikeistakin, ja tuntui että toinen ymmärsi. Aluksi mä kyllä oli kauan aikaa vaan ihan kaverimielellä. Ajattelin, että tässä on mukava kaveri mutta en halunnut ajatella että olisi mitään enempää. Itse asiassa samaan aikaan mä tapailin myös sitä toista Tinder matchia joka tuli samaan aikaan ja siitä mä yritin kovasti saada aikaan jotain enemmän kun ystävyyttä. Jälkikäteen ajatellen, se homma oli tuhoon tuomittu. Mun ja Akin välinen joku ihmeellinen side oli niin vahva alusta asti, että se jotenkin ehkä pelottikin. Oli helpompi käsitellä sitä isoa ja kasvavaa tunnetta kun sitä ajatteli ystäväpohjalta. Noin mä sen oon itelleni ajatellut. Jälkeenpäin. Eihän sitä silloin osannut jäsentää.
Aki olis halunnut tavata aikalailla äkkiä mutta mulle ei sen ehdottama ajankohta sopinut. Tapaaminen jännittikin. Sitten tuli mun 2 viikon Turkin loma ja Aki ehdotti kahvittelua siinä edellisenä iltana. Mulla ei missään nimessä olis ollut aikaa sillä pakkaaminen oli pahasti kesken mutta kiltteyttäni en viittinyt enää toista kertaa sanoa ei. Niinpä lähdin sitten ajelemaan ja päätin hoidella vipat hankinnat reissua varten samalla kertaa. Se olikin sitten menoa se tapaaminen. Juttua piisas kun yhdestä suusta ja istuttiin sielä kahvilla niin kauan että paikka meni jo kiinni. Mä olin ihan myyty sen jälkeen ja tiesin että tämä homma on pakko kattella loppuun asti. Harmi vaan että sinne reissuun piti lähteä sitten heti seuraavana aamuna. Siinä tuli sitten vipalla lomaviikolla aika lailla vietettyä aikaa puhelimessa. Siitä lähtien sitten onkin pidetty tiiviisti yhtä. Ja edelleen mulla on sellanen olo, että mulla on tosi hyvä olla tuon ihmisen kanssa. Yhdessä ollaan asuttu nyt jo reilu parisen vuotta, vaikka ei vieläkään virallisesti. Yksiössä elellään eikä siltikään toinen oon alkanut ahdistaa mikä on sinänsä aivan käsittämätöntä. On vaan niin luonnollista ja mukavaa ettei mikään ärsytä. Voidaan olla ihan hiljaa ja touhuta omiaan jos siltä tuntuu ja jos tarvii omaa aikaa niin sitten sitä voi ottaa. Lähden usein itte vaikka lenkille. Näin tässä nyt on menty siis tämä 3 vuotta.
Ei olla tehty mitään suunnitelmia tulevaisuudelle. Siis että mitä tulevaisuus tois tullessaan meille. Muuta kun että yhteinen koti olis kiva löytää. Sellanen missä olis vähän enemmän tilaa ja ehkä pieni piha. Rivarikämppä, mutta sellaisia ei oikein täällä oo tarjolla. Mutta kattellaan kaikkea päivä kerrallaan ja keskitytään siihen että nyt on kaikki hyvin. Eletään siis tässä ja nyt eikä sit ku.
Sellasta, melkosta valon ja varjon tasapainoa tänään.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti