Eilen sitten oli Akin vipa sairaslomapäivä. Ei tuntunut flunssa kunnolla edelleenkään periksi antaneen mutta päätös mennä töihin loppuviikoksi oli kumminkin tehty. Niinpä sitten Akin ehdotuksesta lähdettiinkin vähän retkeilemään että saatais raitista ilmaa ja päästäis kotoa välillä pois. Koitettiin kattella retkikohteeksi sellainen paikka jossa nuotiopaikka olis aika lähellä parkkipaikkaa. Ihan vaan varmuuden vuoksi, ettei reissu rasittaisi flunssalaista liikaa. Oon ollut tosi huolissani tuosta yskimisestä siksikin, ettei maanantaina teekossa kuunneltu keuhkoja ollenkaan. Tietääkseni kuitenkin yskiminen aina johtuu enemmän ja vähemmän keuhkoista. Pelkäsin kuumeetonta keuhkokuumetta ja hoin varmaan ärsytykseen asti että ne keuhkot pitäis kuunnella. Aki nyt siis lähti kumminkin aamulla töihin ja lupasi (ainakin mun mieliksi) että jos alkaa tuntua liian raskaalta niin lähtee sitten kotiin. Jos yhtään tunnen miestä niin ei varmaan lähde kesken päivän kotiin ellei pää oo kainalossa tai ei vaan pysy tolpillaan. Noh, täytyy sanoa että toki minäkin nyt jonkilaisen tartunnan tuosta taudista sain sillä kurkku on ollut nyt jo pari päivää aikalailla kipeä. Eilen illalla se kipeytyi niin, että nielaiseminen tuntuu ihhottavalta. Otin särkylääkettä ja jouduin aamulla viiden aikaan ottaa vielä uudelleen. Samalla laitoin Bafucinin sulamaan suuhun. Nousin aamupalalle sitten aamulla seitsemän jälkeen Akin seuraksi siitäkin syystä, että saan lääkkeitten lisäksi mahaani jotain ruokaa. Ettei mahakin menisi sekaisin. Söin siis aamupalaleivän ja menin vielä hetkeksi nukkumaan. Tyynyistä läjän kasaamalla pystyin saada sellaisen asennon, että saattoi uni tulla. Heräsin kolme tuntia myöhemmin eli tuossa 11 aikaan. Tällä kertaa päätin että niin on hyvä. Ehkä lääkitys ja täydellinen lepo veis tämän mun taudin pois nopeammin eikä tulisi ehkä niin pahaksikaan kun Akilla. Hän on kumminkin sairastanut nyt jo toista viikkoa, mutta ei oo kieltämättä pahemmin lepäillytkään. Kisoja ollut viime viikonloppunakin roppakaupalla. Eiliset Tampereen gp kisat jäi sitten olosuhteitten pakosta pois kun ei ääntä kerran vieläkään kunnolla ollut.
Voi arvata, että nyt sitten oon päivistä ihan täysin sekaisin. Tottakai koko aamun oon elänyt maanantaita ja muutaman kerran on pitänyt havahtua siihen että ollaankin jo loppuviikossa. Tästä kolme seuraavaa viikonloppua onkin kalenterissa ihan täysin tyhjää. Ei mitään sovittuja menoja ja päätettiinkin jo ajat sitten että ainakaan tähän heinäkuun ekaan viikonloppuun ei edes suunnitella mitään. Ajatuksella, että joskus on hyvä olla vaan kotona. Silloinpa ei vielä tiedetty siitä että flunssa äityis sairaslomaksi asti ja kotona tulisi oltua viikollakin ihan yllin kyllin. Oon silti sitä mieltä, että tänä viikonloppuna otetaan iisisti. Ei ainakaan mitään turhia ponnisteluja että saatais ittemme kuntoon.
Niin, missä me sitten eilen käytiin niin ajattelin tehdä niistä ihan omat postaukset. Oli sen verran ihania paikkoja ja fiiliksiä. Laitan niitä tulemaan jahka ehdin saada näpyteltyä.
Mulla on taas ajatukset olleet aika myllerryksessä ja Klamydin biisin sanoin vois sanoa että "mieli hajoo ajatuksiin sekaviin.." Syynä on se, että eilen kun ajeltiin tuonne kohti Virtoja niin radiosta tuli Kutsuvieras niminen ohjelma jossa oman tarinansa kertoi Maarit Feldt-Ranta. Asia käsitteli kuolemaa ja sitä mitä ihminen ajattelee kun tietää kuoleman lähestyvän vääjäämättömästi. Voit käydä kuuntelemassa jutun täältä Sitä alkoi väkisinkin miettiä kyseistä aihetta ja sitä, miten itse suhtautuisi moiseen tietoon ja miten toimisi loppuelämänsä aikana. No eihän sellaista oikeasti pysty kuvitella kukaan joka ei oikeasti kyseistä kohtaloa ole kokenut. Aina voi kuitenkin yrittää omalta kohdaltaan miettiä onko jotain jäänyt tekemättä, onko kohdellut ihmisiä kuten on halunnut, onko jollekin jäänyt sanomatta jotain oleellista ja tärkeää. Onko elänyt sellaista elämää jonka pystyy itse allekirjoittamaan onnellisena ja tyytyväisenä. Jännää on se, miten lopulta yksinkertaisia asioita sitä arvottaa korkealle siinä kohtaa kun on kyse todella merkityksellisistä asioista. Ne ei yleensä maksa mitään. Joka kerta kun tämä aihe on jostain mieleen juolahtanut tai on jollain lailla kuoleman kanssa joutunut tekemisiin sivusta seuraajan roolissa niin ihmisten väliset suhteet nousee kaikkein suurimpaan merkitykseen. Se, miten me ollaan ihmisten kanssa toimineet, oli ne sitten perheenjäseniä, ystäviä, tuttavia, työkavereita tai satunnaisia tallaajia. Kokemukset joita on saatu toisten ihmisten kanssa ja jaetut elämäntilanteet ja tunteet on niitä joita loppupeleissä miettii ja muistelee. Ei maallista mammonaa, rahaa tai muutakaan aineellista. On tärkeää että on rakastanut ja tullut rakastetuksi. Kohdellut lähimmäisiä arvostavasti ja kunnoittavasti. Saanut kuulua osana johonkin. Niin, ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Näin se vaan on. Mä kirjoitin mietteitäni tästä aiheesta jo noin vuosi sitten kun Akin isän kuolemaa käsittelin mielessäni. Samat ajatukset mulla on edelleen ja uusien kokemusten myötä vaan vahvistuu.
Eilen luin sitten toisenkin pysäyttävän kirjoituksen joka kosketti hiukan lähempää ja siksi laittoi ajatusrattaat käymään entistä kuumempina. Ystäväni, jonka kanssa tiet on eronneet toviksi muutamia vuosia sitten, kirjoitti facebookissa taistelustaan vakavaa sairautta vastaan. Tiesin kyllä tämän asian taustat jo aikaisemmasta yhteydenpidosta hänen kanssaan mutta nyt asia tuli vielä uudelleen vasten kasvoja. Tuntuu niin kovin epäreilulta miten täällä ei onnenlantit jakaannu todellakaan tasan kaikkien kesken. Kyseisellä ystävällä on ollut monenlaista vastusta ennenkin mutta nyt tuntuu jotenkin extra pahalta että hän joutuu sairastamaan ja taistelemaan jotain sellaista vastaan josta ei edes tiedä mikä on. Hän on sanonutkin itse, että niin hullulta kun se tuntuu niin vaikkapa syöpädiagnoosi olisi helpompi kantaa koska silloin tietäis mitä vastaan nyt taistellaan. Tällä hetkellä vaan on kipuja, joita ei saada pois, ja kärsimys on läsnä sekä fyysisesti että henkisesti kun et tiedä mikä on ja onko sairastelu lopulta hengenvaarallista. Hän kirjoittikin oivallisesti tekstissään, että pitäis muistaa arvostaa terveyttä ja sitä että on vapaus tehdä elämässään asioita ilman rajoitteita. Tuosta samaisesta aiheesta saa aina aika ajoin muistutuksen ja mua todella paljon ärsyttää että sitten kumminkaan sitä ei osaa noudattaa. Aina huomaa valittavansa jostain ihan todella tyhmästä. Miksi sitä antaakin niin helposti negatiivisuudelle valtaa. Kyllä mä sen verran omasta puolestani voin sanoa, että oon jo monta vuotta koittanut elää ilon ja positiivisuuden kautta. Niin, että lasi olisi todellakin yleensä mielummin puoliksi täysi kun tyhjä. Mä oon päässyt siinä eteenpäin niin, että huomaan jo ympärilläni jatkuvasti kaikkea kivaa, hyvää ja kaunista. Siitä oon kiitollinen. Yritän myös aina vaikkapa töissä nähdä asioitten mahdollisuudet ennemmin kun tyrmätä kaiken jo etukäteen. Hyvällä tiellä siis ollaan jo, mutta paljon on vielä tehtävää itsensä kanssa. Tuosta ystäväni päivityksestä johtuen päätin kuitenkin arvostaa terveyttäni joka päivä ihan tietoisesti. Samalla voisin kalenterini sivuille laittaa edes yhden muunkin asian elämästäni josta voin olla kiitollinen, joka päivä. Mulla on sellainen tunne, että terveyden arvostaminen on asia jonka mä oon tälle ystävälleni velkaa. Vähintä mitä voin tehdä.
6.elokuuta viime vuonna kirjoitin näistä asioista otsikolla ELÄMÄN RAJAMAILLA. Jos haluat käydä kertaamassa. Näköjään näistä pitää muistutus saada aina välillä. Ehkäpä se mikä on tärkeintä elämässä ansaitsee tulla tapetille aika ajoin.
Tälläisin miettein tätä viikkoa menty. Muista edelleen rakastaa ja sanoa se.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti