ÄITIYDEN KOLHUJA

Tänään on ollu kohtuu hirveän fiiliksen päivä. Tunnustan että kärsin PMS oireista aika tavalla tällä hetkellä mutta jotain paljon pahempaakin on tänään koettu. Jokainen äiti tietää avuttomuuden tunteen siinä kohtaa kun näkee ettei lapsella ole kaikki hyvin etkä kuitenkaan tiedä miten voisit häntä auttaa. Mä olen ainakin asian tiimoilta viettänyt unettomia öitä, pohtinut omaa rooliani äitinä, seissyt peilin edessä ja kysynyt siltä mitä oon tehnyt väärin vai olenko jättänyt tekemättä jotain oleellista. Se on kai meidän kaikkien äitien helmasynti. Jonkinlainen syyllisyys jos jotain negatiivista tapahtuu. Tai oonko se sitten vaan minä joka tuntee näin?? Aina tuntuu että olis voinut tehdä jotain paremmin tai enemmän vaikka toisaalta kun ajattelee realistisesti niin tietää tehneensä kaiken voitavansa. Omien kykyjen ja voimavarojen mukaan. Tämä on niitä kohtia taas jossa järki ja tunteet ovat kovastikin tukkanuottasilla.

Oli tänään siis käynti lääkärin luona ja sieltä kyllä sai lähteä kotiin huonon vanhemman leima otsassa. Oikein polttomerkittynä. Se tilanne oli niin järkyttävä etten oikein vieläkään saa kunnolla jäsenneltyä ajatuksiani. Lääkäri oli siis sitä mieltä että olen laiminlyönyt tehtäväni vanhempana kun en ole selvittänyt vaikkapa mahdollisten tulevien koulukuljetusten aikatauluja. Multa kysyttiin myös että tiedänkö syytä lapsen oireisiin ja kun sanoin etten todella osaa sanoa ( kait olisin aikoja sitten jo asialle jotain tehnyt jos osaisin sanoa sen mitä ammattilaisetkaan eivät osaa) niin sitä pidettiin kovin kummallisena. Kuulemma usein vanhemmilla on tapana miettiä näissä asioissa että mistähän lapsen oireet voisivat johtua mutta toisinaan jos vanhemmalla on mielenterveysongelmia niin silloin ei pysty tai kykene asettumaan lapsen tueksi tai pohtimaan tälläisiä asioita. Tässä kohtaa mä en enää tiennyt olisko pitänyt järkyttyä, suuttua vai loukkaantua. Vihjailtiinko mulle että olen mielenterveyspotilas vai vaan huono äiti joka ei välitä lapsensa asioista tuon taivaallista. Mä kykenin sanomaan vaan että kyllä mä näitä asioita miettinyt oon ja seisonut peilin edes kysyen mitä oon tehnyt väärin että ei tämä asia ainakaan siitä oo kiinni. Ja tässä vaiheessa aukesivat myös kyynelkanavat. Mä itkin niin etten saanut itkua edes loppumaan. Itkinkö mä surua, häpeää, loukkaantumisen tunnetta vai ärtymystä, sitä en oikein osaa vieläkään sanoa. Sen vaan tiedän että itkin, ja itkin. Se kuulemma oli sitten merkki siitä että mä sittenkin välitän lapsestani ja että olen miettinyt miten voisin häntä auttaa. Voi helvetti mä sanon. Aika paksua tekstiä lääkäriltä ja ihan pikkuruista syyllistämistäkin. Ja miten epäreilulta tämä tuntuu että siinä tilanteessa istui se toinenkin vanhempi joka pääsi kun koira veräjästä tässä tilanteessa. Kukaan ei hiillostanut sinne suuntaan. Tuntui epäreilulta, mä myönnän sen auliisti.

Tuon kokemuksen jälkeen oli ihan hirveää mennä takaisin töihin. Onneksi mulla on ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä siellä ympärilläni. Pukuhuoneessa itkin vielä viimeiset itkut ja puhuin pahaa oloani ulos. Sain kuulla juuri ne oikeat ja lohduttavat sanat. Pystyin siis keräillä itseni taas kasaan. Jäljet tuo käynti kyllä jätti, siitä olen varma. Ajatustyö on käynyt vilkkaana päässä sen jälkeen ja siihen ei varmaan ihan heti tule loppua. Ehkä mä kuitenkin uskon nyt vaan siihen, että oon paras mahdollinen äiti mun omille lapsilleni kaikkine vikoinenikin. Mä kuitenkin itte tiedän ja toivon että myös mun lapset tietää, että he on mulle tärkeintä mitä mulla on. Parhaani teen tästä eteenkin päin, sen voin luvata.

Tähän iltaan tarvittiin vähän lohdutusta ja mitäs muutakaan se mulla olis kun irtokarkkeja ja haaveilua paikasta jossa oon aina ollut onnellinen.

Mun lempparikarkkeja 114g

Sydämeni koti <3 

Nyt on aika taas kiepsahtaa lämpimien peittojen alle hetkeksi sudokujen tai ristikoiden pariin. Torjumaan sitä paljon puhuttua esi dementiaa..

Tänään taas vähän siipi maata viistäen,

Sartsa