Mulla on pyörinyt yks ajatus päässä täs nyt jo aika monena päivänä ja tänään kun kävelin töihin niin mä mietin tätä koko matkan. Se vaivas mua niin paljon että olis pitänyt heti päästä kirjoittamaan.
Siis mä oon miettiny pidemmän aika tätä meidän naisten erilaisissa rooleissa elämistä. Me ollaan vaimoja, äitejä, mummia ja ties mitä. Mutta kuinka moni meistä hukkaa itsensä tai jopa jää kokonaan vaille vastausta kysymykseen kuka minä olen. Mitä tapahtuu kun ollaan yksin neljän seinän sisällä ja kaikki nämä roolit on riisuttu. Mitä silloin on jäljellä??
Itse oon käyny melko kovan kautta tämän koulun läpi. Olin jo vaimo ja äiti siinä vaiheessa kun tuli tietynlainen seinä vastaan että oli pakko alkaa selvittämään kuka minä olen, mitä haluan ja tarvitsen. Kaikki lähti burn outista/uupumuksesta/masennuksesta miksi sitä nyt sitten pitäisi kutsua. Terapian aikana asioita miettiessäni tajusin hyvin selvästi että toisten mielisteleminen, kaikkien kanssa samaa mietä oleminen, oman äänen vaimentaminen ja kaikkiaan itsensä jollain tavalla ikuinen alentaminen muiden alapuolelle oli loputtava mikäli koskaan halusin olla tasapainoinen ja onnellinen. Kaikki tämä johtui siitä, että mä en tiennyt yhtään kuka mä oon. Siihen asti olin elänyt elämääni tietynlaisena automaationa eteenpäin. Seurustelu, kihloihin ja naimisiin, lapsia, uusi koti... Mä vastasin ympäristön odotuksiin yhtään miettimättä onko se kaikki sitä mitä mä oon halunnu, mistä unelmoinut. Ainoa minkä tiesin ja mitä en oo kyllä katunut päivääkään on lasten saaminen <3
Mä päätin että haluan voida hyvin lasteni takia ja muidenkin läheisteni takia. Siihen ei ollut muuta tietä kun astua sen peilin eteen jota monet välttelevät. Rehellinen katse itseä suoraan silmiin ja kysymys: kuka sinä olet?? Pala palalta mä kokosin minuuteni, se tie on ollut elämäni vaikein. Mä oon oppinu sen että kaikki muut asiat järjestyy ja mä selviän mistä vaan kunhan mä vaan oon sinut itseni kans, tunnen itseni ja pystyn seisoa tukevasti omilla jaloillani. Moniko naisista on muistanut antaa itselleen sen arvokkaan lahjan että tietää kuka on ilman minkäänlaista rooliasua yllään? Mä toivoisn että mahdollisimman moni, mielellään jokainen. Miksi se sitten unohtuu? Tässä viime aikoina mä oon törmänny tähän ajatukseen useammankin kerran ja oon todella paljon miettiny tätä mutta en oo saanu vastausta. Onhan se niin, että naisten roolit tällä telluksella on moninaiset ja ne on toinen toistaan tärkeämpiä, mutta mun mielestäni jopa näissä rooleissa voi toimia paremmin kun itsetuntemus on kunnossa. Se on sitä tervettä itsekkyyttä. Mikä on sen parempaa kun voida sanoa sille peilikuvalleen että mä tykkään susta, sä oot ihan hyvä tyyppi.
Mä oon tuumannu tälläistä esimerkkiä että jos et ole huolehtinut itsestäsi fyysisesti niin jossain kohtaa kroppa alkaa antaa merkkejä siitä että vikoja on sielä ja täälä. Kun aloitttaa sitten lihaskunnon kohottamisen niin tärkeimpiä juttuja joita pitäisi huomioida on syvien lihasten vahvistaminen. Ne ovat niitä lihaksia jotka eivät ole silmin nähtävissä mutta joiden vahvistaminen tukee koko rankaa, saa aikaan ryhdin suoristumisen ja sananmukaisesti sen, että seisot tukevammin molemmilla jaloillasi. No miten usein sitten kuitenkin keskitytään heti alkuun niihin lihasryhmiin jotka eniten näkyy ulospäin? Usein. Sama pätee mun mielestä psyykkisesti. Itsetunto on se tukiranka joka pitäisi ensimmäisenä olla kunnossa että muutenkin voit hyvin ja että voit hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla myös ne naisille suodut niin moninaiset ja tärkeät roolit. Tässä kohtaa myös me naiset voitais vähän tsempata toisiamme siihen että nähtäis toisemme naisina näiden roolien takana. Yksilöinä. Roolit riisuen.
Sä joka jaksoit lukea tänne asti niin onko näis ajatuksis mitään järkeä? Kuulostaako tutulta? Jotenkin tämä aihe on tuntunut vaan viime aikoina todella tärkeältä, en tiedä miksi.
Huh sainpahan tämänkin asian pois harteiltani. Liikaa pohdintaa pienelle päälle :)
<3 Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti