Lisäksi tuntuu, että niin monenlaista on koko ajan menossa ettei pysähtymis aikaa juurikaan oo. Lieneekö sitte huono vai hyvä, mene ja tiedä. Lasten asioissa on tuumaamista ihan omiksi tarpeiksi joten eiköhän anneta omien asioiden olla käymistilassa vielä toistaiseksi. Tänään viimeksi tuntui, että oma kapasiteettiyksikkö oli niin kuormittunut että menin hetkeksi ihan pois päältä. Valitettavasti se näyttäytyi sitten ulospäin huonona käytöksenä sillä hetkellä lähellä olevia kohtaan mistä tuli kyllä todella paska olo. Ei saisi koskaan kaataa omia ahdistuksia toisten niskaan eikä tuoda töihin henkilökohtaisia juttuja. Onneksi sain pyydettyä anteeksi typeryyttäni.
Jotenkin mä muutenkin aistin itsessäni sellaista levottomuutta mutta taidanpa oikeestaan tietää mistä se osittain johtuu. Viimeisestä reissusta maailmalle alkaa olla liian pitkä aika. Matkalaukku alkaa huikkia nurkassa että eikö nyt jo mennä. Toukokuuhun asti näillä näkymin pitäisi jaksaa odotella kunnes ollaan jälleen kiitotien päässä odottamssa juuri sitä omaa avointa ikkunaa pilvien päälle ja maailmalle. Tuntuu ikuisuudelta, mitenköhän mä selviän sinne asti??
Tänään, tässä hetkessä mä en osaa tämän paremmin jäsentää näitä ajatuksiani mutta ehkä joku päivä taas joku lamppu syttyy ja tiedän mikä on tulevaisuuden suuntima.
Siihen asti, nautin minilomista, ystävistä, ihanasta työstä, lapsista joiden kanssa saan joka päivä työskennellä, omista rakkaista lapsukaisistani ja etenkin haaveilusta sekä unelmista jotka pitää mut vauhdissa joka ikinen päivä.
- Sartsa -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti